Tulet kivusta. Ne nostavat sinut paidan alle, pelästyneen eläimen. Rauhoitut. Ihme!

Kukaan ei ole koskaan kokenut tällaista, paitsi kaikki.

Liian kirkkaat valot. Terävät kynnet ja syvät silmät, tuhiset, hamuat. Olet yhä kiinni minussa, kohta ne leikkaavat meidät erilleen.

Koskaan en ole ollut näin heikko, koskaan ei ole pitänyt olla näin vahva.

Hengitämmekö samaan tahtiin, emme.

2

Niin jäntevä, reipas, ne sanovat.  Valmis ihminen.

Ja katson linnunluitasi ja ohutta niskaasi ja keskeneräisiä korviasi. Uskallanko koskettaa, ettet säry.

Yöllä valvon, että hengität, hengitätkö. Pelkään että lipeät käsistäni portaissa, hukut kylpyammeeseen, tukehdut jos olen liian lähellä. Pelkään että, ja että. Kasvatan kynnet pitkiksi, hion hampaat. Mietin etukäteen mitä niillä teen, jos joku sinua satuttaa.

Tässä on hyvä, tässä, lepää rakas. Kasva vahvaksi, saat olla heikko.

3

En osaa, en riitä. Keittiössä on sumua. Minulla on itseäni ikävä. Olen valmiudessa koko ajan.  Itkusi kihisee suonissa, särkee jäseniä.

Taasko? Taas. Laulan, että rauhoittuisin.

Ulkona on jokin vuodenaika, luulisin. Olen ruokaa, olen uni.

4

Yksi ilta kestää sata vuotta, kevät katoaa kolmessa sekunnissa. Ensi vuosi on huomenna. Aika on mahlaa.  Yritän sopeutua. Kun totun siihen kuka olet, olet jo joku muu.

5

Nämä ovat vain minun silmilleni. Ensimmäinen kerta kun joku katsoo silmien pohjalta vastaan. Se ilme kylläisyyden ja unen rajalla. Pienet sormet silittävät takaisin.

Asut iholla yöt ja päivät. Et päästä irti, en päästä irti.

(Tämä ei tosiaankaan kuulu samaan sarjaan kuin muut tekstit täällä. En oikein edes tiedä, mikä tämä on, proosarunosarja? Mutta piti sekä kirjoittaa että pistää näkyviin, mielen päältä pois, että voi keskittyä muuhun. )

Kun uni ei tule, ei saa jäädä aloilleen. Aikaa ei saa hukata tyhjäkäyntiin, on toimittava järkevästi. Voisi lukea loppuun kesällä aloitetun venäläisen klassikon. Voisi ottaa lämpimän suihkun. Voisi keittää kuumaa maitoa niin kukaan ei oikeasti ikinä paitsi sarjakuvissa. Voisi tarkistaa onko kello yhtään enemmän kuin äsken, 4.28, 4.29, 4.32. Jos vieressä olisi selkä, sitä voisi hivellä hiljaa ja sitten vähän vaativammin, kunnes joku kääntyisi ja hyväilisi yön aamuksi, mutta ei.

Makuuhuoneen katossa on 30 lautaa ja tilkkupeitossa 256 tilkkua, niistä jokaisen Kaisa on joskus itse siihen ommellut. Patjan pitäisi olla mukava, mutta se on liian leveä. Joskus siinä nukuttiin poikittain ja vinoittain ja yhdessä mykkyrässä kaikki, Kaisa nukkui kevyesti ja heräsi usein, haaveili kokonaisista öistä. Lattia on kulma, sängyn vieressä pitäisi olla villasukat. On vain yksi, miksi?

Jalat ovat raskaat, mutta kulkevat, ympyrää, kahdeksikkoa. Suuresta makuuhuoneesta muihin huoneisiin, taas takaisin. Jossain nurkassa se väijyy, uni, se on vain saatava kiinni.

Kylpyhuoneen lattiassa on lattialämmitys, liian kuumalla. Lavuaarin kulmalla on viisi hammasharjaa, mukit eri paria, kuusi purkkia erilaisia puhdistusaineita kasvoille, yksi loppuun puristettu tuubi kasvovoidetta. Pitäisi muistaa sitäkin ostaa. Lääkekaapin ovi on jäänyt raolleen edellisestä yöstä.

Kaisa ei enää osaa laskea kuinka mones viallinen yö tämä on. Terveyskeskuksessa ne sanoivat ensin, että kyllä se ohi menee. Puhu ystäville. Mitä sinulla nyt voisi hätänä olla, vakavasti, terveellä nuorella ihmisellä? Hengitä syvään, tuuleta kunnolla. Tee jotain fyysisesti rankkaa alkuillasta. Sänky pitää pyhittää unelle ja rakastelulle. Mille? Kolmannella käynnillä ne antoivat jo jotain pillereitä ja sanoivat, että terapiaan saattaisi päästä syksyllä.

Tänä yönä Kaisa etsii purkin esiin lääkekaapin pohjalta ja lukee taas tekstin sen kyljestä. Moottoriajoneuvojen kuljettamista ja tarkkuutta vaativien käyttöä kehotetaan välttämään, myös aamulla. Joskus lääkkeen käytön jälkeen tai seuraavana aamuna herätessä voi ilmetä huimausta tai päänsärkyä tai ihottumaa tai vatsavaivoja tai äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa vaurioituneita maksoja. Niin, nykyiset nukahtamislääkkeet ovat aivan vaarattomia, eivätkä aiheuta lainkaan riippuvuutta. Ajatella kuinka edistyneitä me olemme. Vain pieni nielaisu veden kanssa, ja kaikki on paremmin, yksilöstä tulee helposti yhteiskunnan toimiva pieni osanen taas.

Kaisa pyörittelee pilleripurkkia käsissään, taas, muttei avaa sitä. Pahinta olisi, jos ottaisi pillerin, eikä uni tulisi sittenkään.  Myrkyt arveluttavat muutenkin, kemikaalit, ruuassa vedessä ilmassa. Sanovat etteivät ruumiit edes mätäne kunnolla nykyisin.

Viisainta on piilottaa pillerit takaisin lääkekaapin perille. Sillä jospa tämä vielä tästä muutenkin.

Lasten huoneiden ovilla Kaisa jää kuuntelemaan. Hengittävätkö ne? Kyllä, kevyesti, leijuvat aina vain etäämmäs. Tarvitsevatko ne jotain? Eivät. Joinain öinä ne vieläkin näkevät painajaisia ja hiipivät viereen ja niitä pitää lohdutella. Kaisa odottaa, jos niin kävisi nytkin, mutta turhaan.

Lasten unissa pelastetaan tähtijärjestelmiä ja tapetaan örkkejä ja varastellaan autoja, muttei pelätä. Hirviöt on tehty selätettäviksi. Kaisa ei ymmärrä miten niistä tuollaisia oikein tuli, vahvoja. Pitäisikö niistä olla jotenkin erityisen huolissaan juuri siksi? Miten sitä enää jaksaa?

Keittiössä seinäkello on pysähtynyt.

Kaisa keittää kuin keittääkin maitoa, hellalle yli, tietysti. Ei niin että siitä mitään apua olisi. Maitolammikkoon ei tee mieli koskea. Se jää renkaaksi keittolevylle, kovettuu pahanhajuiseksi tahraksi. Aamua lapsia yököttää. Kaisa lykkää tahran pyyhkimistä tänään ja huomenna ja niin pitkään kuin mahdollista. Sotkua sotkun päälle, mitä väliä. Likaisia astioita, roskia viemättä, pyykit pitkin poikin. Mitä väliä. Kuka tätä ikinä näkee paitsi me?

Joskus sotku olisi ollut häpeä. Piilotetut pullot, itse lakaistu lattia. Ulos leikkimään viedyt pikkusisarukset, etteivät ne vain kuulisi. Verhojen sulkeminen etteivät ulkopuoliset näkisi. Kun Kaisa kasvoi täysi-ikäiseksi, hän vannoi, että ikinä ei ainakaan sitä, ei ikinä. Kaisa vannoi ja hoiti, siivosi, järjesti, ruokki, lohdutti, leikitti ja huolehti. Piti hellan päällisen puhtaana ja verhot auki.

Kuka sitäkään koskaan oikeasti näki, tai huomasi?

Olohuoneen pöydällä on pino palauttamattomia kirjoja. Sanovat, että yksi valvottu yö vastaa promillen humalaa. Entäpä viikko valvottuja öitä? Unen puute tekee tyhmäksi. Kirjaa voi lukea, mutta sanat menevät silmissä sekaisin, ei siitä mitään selkoa saa.

Sanovat että unen estäminen on yksinkertaisinta ja pahinta kidutusta. Että vähitellen sitä vajoaa lähes psykoosiin. Tekee asioita joita ei ikinä uskoisi. Löytää itsensä seisomasta tyyny kädessään lastenhuoneen ovelta, painaa sitä päättäväisesti alemmas. On oikeasti kohta yksin eikä vain luulottele olevansa.

Ei sentään. Naurettavaa.

Kaisa alkaa täyttää edellisenä yönä kesken jäänyttä sudokua, tuossa on virhe, ja tuossa.

Joinain öinä uni tulee varkain kun sitä ei enää tavoittele, yllättää television edessä, kesken viimeisen rivin täyttämisen. Kun sen pakenemista ei enää pelkää.

Puoli kuudelta Kaisa hätkähtää hereille. Ääneen. Vielä hän ei halua avata silmiään. Ihan kuin ovi aukeaisi, jossain. Askelia, vai onkohan? Ihan kuin joku hengittäisi hiljaa aivan vieressä, puhaltelisi pieniä puhureita kasvoille. Tarvitsisi.

Kaisa avaa silmänsä hitaasti.

Ei siinä ketään tietenkään ole.

Harmaa tyttö seisoo paikallaan ovensuussa, oman vuoron piti alkaa jo. Harmaa tyttö seisoo ja kuuntelee, ja toivoo, ettei ovea avata.

Sisällä nainen huutaa ääneen. Askeleet lähestyvät ovea. Harmaa tyttö tassuttelee poispäin, takaperin, turvaan.

Vartin päästä tyttö hiipii takaisin. Sauna on tyhjä. Listassa edellisenä näkyy seinänaapurin sukunimi. Niin, pitihän se arvata, että se on se mies.

Se mies polttaa aina pihalla tupakkaa, selkä Harmaan tytön ikkunaan päin. Se on pitkä mies. Se puhaltelee savusta renkaita silloinkin kun se on yksin, hyräilee hiljaa. Sillä ei ole takkia päällä edes talvipakkasella. Sen kasvoja Harmaa tyttö ei ole nähnyt vielä koskaan. Kun eihän hän tietenkään sitä miestä varsinaisesti katso verhojen raosta.

Postipoika tiputtaa välillä sen miehen kirjeitä Harmaan tytön laatikkoon. Ne ovat oikeita kirjeitä, eivät laskuja joukkokirjeitä mainoksia niin kuin Harmaan tytön oma posti. Osoite on kirjoitettu käsin ja postimerkit ovat vieraita. Niissä tuoksuu vieraan maan tupakka ja hajuvesi, jokin etäinen ja arjesta eroava. Ei Harmaa tyttö niitä sentään avaa, vaan palauttaa kiltisti paikalleen oikeaan laatikkoon.

Öisin seinän takaa kuuluu outoja. Unissaan Harmaa tyttö tietää mitä siellä soitetaan. Joskus se on zydecoa, joskus bengaa, joskus buleriasia. Aamulla Harmaa tyttö ei enää tunnista kappaleita, eikä toki haluakaan tunnistaa.

Rytmi siinä on aina. Se hiipii sisään Harmaan tytön asuntoon ilmastointikanavaa pitkin ja asettuu taloksi.
Unet muuttavat muotoaan. Tyttö näkee tähdet katon läpi. Vuodevaatteet alkavat kasvaa pitkää heinää. Pitää murista ja maiskutella.

Aamulla tyttö herää kuumissaan ja kärttyisenä, lakanat tahmeina pitkin lattioita.

Viikon tyttö odottaa, on levoton, sotkee lakanoita. Viikon tyttö melkein nukkuu työpaikalla, vaikkei sitä kukaan ehdi huomatakaan. Viikon tyttö toivoo, että se loppuu itsestään, ilman, että asiasta on tarvis huomauttaa.

Rytmitajua tytöllä ei koskaan ole ollut. Tanssimiseen tarvitaan vakaammat jalat, liikkuvampi lantio. Tytölle musiikki on huolellisesti harjoitettua klassista musiikkia, jonkun toisen soittamaa, lahjakkaamman. Tytölle musiikki on jotain säntillistä ja kurissa pidettyä.

Rytmitajua tytöllä ei koskaan ole ollut myöskään toisten ihmisten kanssa. Se sanoo liian paljon tai liian vähän, keskeyttää, lörpöttelee, vaikenee väärällä hetkellä. Ei jotenkin vain osaa olla luonteva.

Tyttöys on ehkä ongelma jo yksinään. Ikänsä puolesta Harmaa tyttö voisi olla jo nainenkin, jos vain uskaltaisi. Tytöksi kaikki häntä kuitenkin sanovat selän takana. Jotenkin sille kaikelle kiltteydelle ja miellyttämisen halulle on vain niin vaikea laittaa aikuisen nimilappua. Se istuu aina polvet päällekkäin, mukautuu, siivoaa toisten jäljet. Ei sitä oikein osaa muuta kuin tytötellä, silloin harvoin kun sen olemassaolo huomataan.

Viikon lopulta huomataan sentään vähän, töissä. Tyttö tekee virheitä, myöhästelee, unohtuu ajatuksiinsa. Unenpuute tekee tunnollisestakin vähitellen hyödyttömän. Esimies huomaa ja huomauttaa, että ei, tämä ei voi jatkua. Ei, ei voikaan, tyttö lupaa.

Siksi siis ollaan tässä. Perjantaiyönä tyttö odottaa, kunnes rytmi alkaa jälleen sykkiä, pukeutuu ja kävelee naapurirappuun. Hän soittaa ovikelloa ensi varovasti ja sitten melkein lyö sitä.

Ovi avataan viivytellen.

Kasvokkain naapuri näyttää vielä pidemmältä. Sen iho on tummempi kuin Harmaan tytön, muttei oikeasti musta eikä ruskeakaan. Tuolle värille on oma sanansa, tyttö miettii, muttei ihan tavoita sitä. Sillä on parta ajamatta, muttei varmasti vahingossa.

”Tuo musiikki. Voisitko hiljentää sitä vähän.”

Mies vastaa jollain kielellä, jossa on paljon soinnillisia s-kirjaimia. Tyttö yrittää englanniksi, sitten espanjaksi ja jopa ruotsiksi. Mies vain hymyilee niin että kulmahampaat näkyvät.

”Khoaahish”, se sanoo, ehkä, tai jotain sinne päin. Ja sitten se vetää harmaan tytön lähelleen.

Se ei ole mikään kunnon suudelma muttei oikein puremakaan. Se ei ole tarpeeksi pelkkää seksiä muttei missään nimessä rakastelua. Se on kosteaa ja terävää ja pehmeää, hapuilevaa ja määrätietoista. Se kestää tuntikausia ja on ohi niin nopeasti, ettei tyttö ehdi tajuta mitä oikeastaan tapahtui.
Tytön sormenpäistä virtaa sinistä sähköä, rätisee, se polttaa hiusten juuret kullanvärisiksi. Se saa jossain kauempana rummut kumisemaan ja pianon koskettimet liikkumaan itsekseen. Tyttö tuntee rytmin sisällään, kerrankin.

Aamulla tyttö herää vaatekasan päällä vieraassa eteisessä, kerällä. Ihoa kuumottaa vieläkin, jokainen lihas säteilee kipua.

Mies venyttelee pitkään ja hartaasti, ja puhuu. Tyttö ei vieläkään ymmärrä sanoja, mutta tarkoituksen kyllä, sitäkin selvemmin.

Tyttö palaa seuraavana yönä ja sitä seuraavana taas, koskettaa. Puhuu. Siitä kuinka rytmi omassa asunnossa asuu vain kellossa ja kalenterissa, kuinka missään ei oikein ole selkeää muotoa tai tahtia. Kuinka tahtoisi muttei. Kuinka pedot raivoavat vain unissa, ja päivällä on palattava eksyneeksi ihmiseksi.

”Et sinä ole suurpeto, ei sinua ole luotu selviämään yksin”, mies sanoo, tai niin tyttö kuulee hänen sanovan.

Ja kyllähän tyttö tietää, etteivät hänen untensa eläimet ole oikeita eläimiä. Ne ovat enemmän kotonaan saduissa , luontodokumenteissa ja piirretyissä kuin savanneilla. Ihminen joka näkee villin romanttisena ja tavoiteltavana asiana ei ole itse villi. Tyttö on sisäsiisti ja melkein steriili, sivistynyt ja opetettu hyville tavoille. Tyttö on aina liian vähän, tai vähemmän kuin joku toinen.

”Sinä yrität liikaa”, mies sanoo, ehkä.

Itkettää.

”Älä hätäile. Minä teen sinusta onnellisen”, mies sanoo ja tyttö nukahtaa tyytyväisenä.

Unissaan hän on kuulevinaan rytmin uudelleen. Se on melkein, muttei aivan samanlaista kuin aikaisempina kertoina. Tällä kertaa sitä voisi luulla vanhaksi jazziksi, sellaiseksi, jota puolialaston nainen laulaa flyygelin päällä savuisessa yökerhossa.

Aamulla tyttö herää ja köyristää selkäänsä. Se peseytyy ja kävelee keittiöön häntä kysymysmerkkinä. Kauaa ei tarvitse kehrätä, kun tummat kädet alkavat järjestää kuppiin tuoretta lihaa ja maitoa.

Jan tahtoisi oikeastaan jo tulla huomatuksi, jäädä kiinni. Hän iskee tahallaan oven kiinni perässään liian kovaa. Hän heittää palatessaan avaimet eteisen pöydälle, riisuu kengät vasta makuuhuoneessa. Pääsky ei havahdu.
Pääsky ei avaa silmiään, ei vaadi selitystä, käpertyy vain tiukemmin Ikean peiton alle ja ynähtää unissaan. Aina sillä on kylmä. Lakanat ovat eri paria ja liukuneet pois paikoiltaan. Ne kaipaisivat jo kai pesuakin, taas. Tai ehkä ne ovat jotenkin väärän kokoiset alun perinkin tähän sänkyyn, tähän huoneeseen, tähän asuntoon.  Jan nykii peittoa paremmin Pääskysen päälle ja itsensä päälle, asettuu paikoilleen muutamaksi tunniksi ennen kellonsoittoa.

Paras aika lähteä ulos on ennen auringonnousua. Yökerhoissa on vielä elämää ja keskustan taksitolpilla, mutta lähiöt nukkuvat. On liian aikaista herätä työpäivää varten. Pikkukaduilla kaikki torkkuu. Ainoat vastaantulijat ovat jäniksiä ja siilejä, yhtenä yönä Jan näki ketunkin.

Tässä kaupungissa paras suunta kulkea on pohjoinen. Jan etsii paikkoja, joihin on asetuttu: mauttomia puutarhatonttuja ja koristeellisia portteja, linnun muotoisia tuuliviirejä, tai lentokoneen, kivikkopuutarhoja, pihakeinuja. Jan miettii miten hän itse järjestäisi ne paremmin, kunnostaisi, vaalisi. Jan sivelisi keinun pintaan uuden maalin. Istuttaisi lisää lehtipuita, tammia, vaikka ne kasvavatkin hitaasti.

Katuvalojen heijastukset leikkaavat ilmaa, osuvat lehtiin puissa ja pihoilla. Nyt on hyvä omenavuosi. Lehdet haravoidaan pian pihoilta pois. Niin Jankin tekisi, mutta jättäisi lehtikasan pitkäksi aikaa tontin reunalle odottamaan. Lapset saisivat auttaa haravoinnissa ja hypätä keskelle kahisevia värejä.

Lapsia on mielikuvissa kolme tai kahdeksan, omia ja naapurin sekaisin. Janin ja Pääskysen omassa talossa ovet olisivat aina auki vieraille, sisään saisi poiketa ilmoittamatta.

Tällaisina syysöinä puutarhassa voisi sytyttää elävän tulen kesän muistoksi, juoda lasillisen, vain yhden. Rakastella, kun lapset ovat menneet sisälle unilleen. On viileää, muttei vielä niin viileää ettei voisi.

Siis voisi, jos.

Viikonloppuaamuina Jan sanoo Pääskyselle, että pitäisi ostaa uusia lakanoita, ehkä uusi asuntokin, tai talo.

”Pääsky, pääskysein, rakennettaisiin jo pesä.”

”Höhlä. Ei siihen ole nyt varaa.” Katsotaan ensi kuussa, katsotaan ensi vuonna. Jos olemme yhä täällä.

Pääsky haluaa pitää kantamukset keveinä. Omaisuudesta on vain vaivaa, kun ennen pitkää pitää kuitenkin siirtyä johonkin. Ikean sänkykin on vähän liikaa, halvahkoa käyttötavaraa, mutta sentään ilman turhaa tunnearvoa. Vapaa on vain se, joka voi tarvittaessa heittää kaiken menemään.

Tämä kaksio on ollut koti jo kolme kuukautta, tuskin tässä enää kovin pitkään pysytään. Väliaikaisuus on ainoa pysyvä asia.

Janilla on vanha puhelinmuistio, jota hän koettaa edelleen pitää ajan tasalla. Ystävien numerot pysyvät nykyisin samoina, mutta osoitteet muuttuvat monilla. Oma osoite on kirjoitettu kanteen lyijykynällä. Siirtyminen pois on selvää, kun sopimukset päättyvät ja silpputyöt vaihtuvat toisiin. Aina joku on töiden välissä tai hetken freelancer tai ikuisesti jatko-opiskelija, vaihtamassa projektista seuraavaan. Koko sukupolvi on jatkuvassa liikkeessä. Liike on ainoa asia, johon on järkevää tottua. Miksi pitää kiinni kenestäkään, kun myöhemmin pakotetaan kuitenkin päästämään irti?

”Kuka muka pakottaa? Kuka meidän elämästämme päättää, ellemme me itse sitä tee”, Jan kysyy Pääskysen selältä, sulkeutuvalta etuovelta. Jonnekin sillä on taas kiire.

Tässäkin kaupungissa ilmansuunnat ovat oikeastaan ihan väärin. Jan ei ole vielä tottunut siihen, että kaupungissa on joki, ei järveä. Jos tänne olisi jäämässä, voisi ehkä totutella, mutta ensi kuussa voidaan olla jo toisaalla.

Ihmisille puhuminen on entistä vaikeampaa. Pääsky puhuu kirjakieltä, niin ei tarvitse selitellä kenellekään mitään vaivaannuttavaa. Jan puhuu ainakin neljää murretta sekaisin eikä enää yhtään niistä sujuvasti. Välillä pitää oikein keskittyä siihen mitä sanoo. Sanat juuttuvat kiinni kitalakeen, unohtuvat ennen kuin ehtivät ulos asti.

Ruokakaupassa leipä ei ole koskaan ihan niin kuin pitää. Ne väittävät sitä rieskaksi, mutteivät pistä piimää taikinaan. Perunat ovat väärää lajia, mansikat Espanjasta. Pääsky kulkee hyllyjen välissä puolijuoksua, improvisoi, poimii mukaan milloin mitäkin umpimähkään. Jan tekee listoja, kulkee hitaasti, vertailee.

Pääsky lähtee kävelemään mieluiten iltapäivisin ja isossa porukassa eikä koskaan pohjoiseen, mieluummin itään ja etelään. Katso miten rumia taloja, kuin arkkitehtuuria Neuvostojen maasta. Miten joku voi täälläkin asua? Miksei voisi? Voimmehan mekin.

Omistaminen on joka tapauksessa varkautta, Pääsky sanoo. Ei pidä kiintyä paikkoihin, onhan meillä toisemme. On meillä. Onhan?

Joinain öinä kotiin palatessaan Jan muistaa, että ennen ainakin oli. Ennen, Pääskysein, me halusimme molemmat lentää, hän kuiskaa, ja puhaltaa Pääskyn niskauntuviin, kevyesti.

Yhtenä aamuna sunnuntaisivuilla ei ole oikein mitään lukemisen arvoista. Jan eksyy asuntoilmoituksiin lehden lopussa. Siellä se on, toiseksi viimeisellä sivulla: täydellinen mansardikattoinen remontoijan unelma, puolitoista kerrosta, hoitamaton puutarha.

”Mitä arvelisit tästä?”

”Mnjoo, ihan kiva, kai”, Pääsky sanoo.

Jan vetää tussilla viivan ilmoituksen ympäri ja piilottaa lehden viimeisen osan.  Keskustelua voisi jatkaa, kun Pääskynen ei sanonut suoraan ei. Jotenkin se ei tunnu vielä oikealta. Jan päättää toimia ensin.

Esittelyssä muut kyselevät putkiremontteja ja hometarkastuksia. Jan kumartuu vaivihkaa alas ja koskettaa keittiön ruskeaksi maalattua puulattiaa. Se tuntuu lämpimältä. Pihalla tuoksuu kostealta, muhevalta, vaikkei tänään ole edes satanut. Akileijaa, juhannusruusuja, pienoispatsaita, levän valtaama suihkulähde. Jan näkee mitä niille voisi tehdä.

Pankissa Jan otetaan vakavasti. Kukaan muu ei tee tarjousta.

Pääsky. Miten sille kertoisi, millä sen puhuisi ympäri? Jan vaikenee, lisää avainnippuunsa uuden avaimen ja odottaa sopivaa hetkeä. Sormet eksyvät usein taskuun, löytävät nipun, leikkivät sillä. Jan odottaa koska Pääsky kuulee kilinän ja kysyy jotain. Muttei Pääsky tietenkään kysy.

Eräänä iltana Jan ja Pääsky juovat liikaa halpaa punaviiniä ja yrittävät puhua, elämästä tai niin kuin noin. Siitä miten nuorempana oli jotenkin spontaanimpaa mutta sitten. Kuudennen lasillisen juotuaan Jan sanoo, että hänellä olisi jotain näytettävää. Lähdetään siis ulos. Paleltaa, sanoo Pääsky.
Mennään kävelylle muka muuten vain. Jan ohjaa Pääskysen vaivihkaa oikealle kadulle, oikean pihan kohdalle.

”Eikö olisikin mukavaa, jos asuisimme täällä?”

Pääsky nojaa porttiin, ruostetta, narinaa, hyi, horjahtaa.

Ehkä Pääsky on jo kauempana kuin kuudennessa lasillisessa. Ehkä hetki ei ole hyvä. Jan empii, on jo perääntymässä. Ehkä sisälle ei kannata mennä vielä tänä yönä. Ehkä on parempi siivota ensin, sytyttää keittiöön kynttilöitä, valmistaa juhla-ateria. Esittää koko asia kuin jännittävänä seikkailuna, yllätyksenä.  Jan yrittää vaihtaa suuntaa, peruuttaa kadulle, niin kuin olisi alun perinkin ollut menossa jonnekin muualle. Myöhäistä.

”Ai että asuttaisiin tällaisessa hometalossa, keskellä ei mitään? Kyllä kai. Siis katso nyt tätäkin.”

Pääsky kävelee portista sisään. Puutarhatonttuja, naurettavaa, poroporvarillista. Pihalla haisee mädälle, vesi suihkulähteessä ei liikahda koskaan mihinkään, ihan kuin tällaisten talojen asukkaat. Emmekä mekään, emme enää tarpeeksi nopeasti, pysähtyminen on hidasta kuolemaa.
”Iljettäviä otuksia”, Pääsky sanoo ja ottaa vauhtia, potkaisee nurin lähimmän patsaan, punalakkisen. Se osuu kiveen ja särkyy.

”Rauhoitu” sanoo Jan ja ottaa Pääskysestä kiinni puoliväkisin. Pääsky riuhtoo, mitä sinä nyt, suojelet typeriä posliiniotuksia. Jalka osuu juureen tai oksaan, ja Pääsky kaatuu, vetää Janin mukanaan. Nyt Pääskykin tuoksuu muhevalta, maalta.

Pihatontun silmät kiiluvat pimeässä. Melkein kuin se liikkuisi, liikkuukohan se.

Talossa syttyvät valot. Eihän siellä ketään pitäisi olla. Kummituksia, vanhoja haamuja. Ei välitetä niistä. Jan pitelee Pääskyä paikoillaan, ajattelee, että nyt voisi kertoa kuitenkin, kun tähän on ajauduttu, maahan rähmälleen. Mutta Pääsky säikähtää.

”Hullu, nyt tuolla herättiin. Pois täältä, äkkiä.”

”Jäätäisiin vielä.”

Jan pitää Pääskyä paikallaan, vai onko se Jan sittenkään vai puutarhan maaperä, hedelmällinen. Pääsky räpiköi, vääntelehtii, pääsee lopulta takaisin jaloilleen.

Tänne ei varmasti jäädä. Eikö? Ei!

Talon etuovi narahtaa kuin se olisi juuri aukeamassa. Miten se nyt noin, tyhjähän talon piti olla.

Juostaan pois, juostaan juostaan, pysähdytään vasta korttelien päästä.

”Mennään kotiin”, sanoo Pääsky. Sen humala on kääntynyt laskuun ja vähäinen vilu muuttunut hillittömäksi vapinaksi. Joskus Jan olisi pitänyt hetkeä hyvänä lämmittää tärisevää omalla ruumiillaan, muttei enää.

Mennään siis kotiin, jos löydetään sinne tie.

Nainen katsoo alas tielle, näkee kaaoksen, veren, kuolleet lapset. Taksikuski katsoo myös, mutta näkee vain naisen edessään. Ehdottomasti ei mitään muuta.

On vihdoin talvi. Pikkutiellä on enemmän lunta kuin liikennettä. Sillan alla huutaa moottoritie kaupungista poispäin, neljän ruuhka on menossa ohi. Liittymä on lähellä, mutta täällä sillalla ei ole ketään muuta. Kellään ei ole syytä pysähtyä tähän.

Tähän nainen kuitenkin pyysi ajamaan, kun nousi kyytiin rautatieaseman tolpalta.  Nainen ei ole nuori enää, muttei kovin vanhakaan. Silmien ympärillä erottaa naururyppyjä, suu on tänään pelkkä viiva. Yllä on rouvien pitkä takki, kulmakarvat on nypitty ohuiksi, kiharat laitettu ojennukseen. Asiakas on siisti ja selvin päin, todennäköisesti koulutettu ja varakaskin. Kokeneella taksikuskilla ei pitäisi olla mitään syytä olla varuillaan, vaikka nainen onkin koko matkan maantiesillalle vähäsanainen, ei innostu keskustelemaan säästä pikkujouluista uutisista itsestään.

Nainen istuu takana oikealla ja tuijottaa enimmäkseen ulos ikkunasta, vastaa kyllä tai ei tai ehkä. Kokeneen taksikuskin luulisi tajuavan jo olla hiljaa. Asiakas ei selvästi ole small talkin tarpeessa.

Perillä nainen astuu ulos. Hän pyytää kuskia odottamaan, katsoo alas, näkee mitä näkee. Mieskin astuu ulos, penkoo taskujaan. Sytkäri lipsuu pois sormista, putoaa. Kädet ovat tietysti vähän kohmeessa, ei tässä sen kummempaa. Moottoritie on uusittu hiljattain: kuusi kaistaa kahden sijaan. Ovat laittaneet kameroita, valvontaa.

Nainen ei selvästi kaipaisi seuraa, mutta taksikuski rikkoo silti hiljaisuuden sanomalla juuri sen asian, mitä ei olisi tahtonut sanoa.

”Tuossa sillan alla sattui aikanaan paha kolari. Minä olin niihin aikoihin vasta aloittanut tällä alalla. Isä, äiti, kaksi pientä poikaa, kaikki kuolivat.”

”Minä tiedän. Minä olin se tyttö, joka jäi henkiin.”
”Otan osaa”, taksikuski sanoo, koska niin kuuluu sanoa.
”Mitä turhia, siitä on yli kolmekymmentä vuotta tai enemmänkin”.

Niin, yli 30 vuotta siitä on. Se oli ensimmäinen kesä oikeissa töissä, ensimmäinen tili oikeista töistä, ensimmäinen oma auto:  Dodge Coronet 1968, melkein loppuun ajettu. Konepelti oli hinkattu kiiltäväksi, öljynhaju ei lähtenyt käsistä pesemälläkään. Toiset saavat kaiken helposti, pappa betalar, toiset säästävät ja korjaavat itse, pinnistelevät. Ensimmäinen oma auto, kesä, vauhti, uusi tie.

”Kun saa oikein kovan iskun päähän, ei enää hahmota mikä tapahtuu oikeasti ja mikä ei. Eikä välitä ihmetellä ennen kuin myöhemmin”, nainen sanoo, enemmän itselleen kuin miehelle.

Nainen katsoo alas tielle, mutta neljän ruuhkan sijaan hän näkee vain yhden auton, räikeänvihreän Ford Taunuksen. Tuulilasi on vähän säröillä jo valmiiksi. Sisällä istuu ainakin neljä ihmistä, vai viisi, kukaan ei liiku. Istuimet ovat inhaa beesiä kangasta, se tuntuu nihkeältä paljaita sääriä vasten kesällä. On kuuma ja pian pysähdytään jäätelölle. Auton etuosa näyttää irvistävältä naamalta, se pelottaa vähäsen. Vanhempia naurattaa, hupsu tyttö, ei autoilla ole ilmeitä, ilkeitä tai vähemmän ilkeitä. Lujaa saksalaista laatua, turvallinen ja luotettava perheauto, sanoo isä, ja siihen on tyydyttävä.

Vai onko autoja sittenkin kaksi, toinen vähän kauempana, merkistä on vaikea saada selvää näin kaukaa?

”Minun isäni ei koskaan ajanut ylinopeutta, se sanoi, että lait on tehty noudatettaviksi. Se oli kokonaan sen toisen auton syytä, sen, jota ei koskaan tavoitettu. Tai niin minulle jälkeenpäin sanottiin. Olivat katsoneet jarrutusjälkiä tai mitä ne nyt katsovatkaan.”

”Niin, minä muistan sen tapauksen. Toista kuskia ei koskaan tavoitettu.”

”Pelkurimaista paeta noin.”

Nainen katsoo alas tielle. Taunuksessa Jani potkii etupenkkiä, kitisee, pysähdytään jo, kuuma, jos ei tuo peli lopu niin tosiaan pysähdytään juuri tähän eikä mihinkään jäätelökioskille, sopii kävellä kotiin sitten, auto ei liiku mihinkään ennen kuin takapenkki hiljenee. Juupas, eipäs, mentäisiin uimaan, mutkun toi, mutkun noi, toi söi kaikki karkit jo alkumatkasta, ite söit, toi aloitti. Kina jatkuu, tyttö istuu keskimmäisenä hiljaa, jalat sievästi yhdessä, turvavyö kiinni. Ei kuuntele. Tyttö piilottaa kämmeneen viimeisen karkin, merkkarin, punaisen, myöhemmäksi. Ajattelee rantaa, viileää vettä säärillä. Pitkää sukellusta, valoa veden läpi.
”Oli typerää palata tänne”, nainen sanoo. ”Ei tästä mitään hyötyä ole”.

Taksikuski nyökkää.

”Siitä on niin kauan. Minulla on elämä muualla, työ, puoliso, lapset. Minä olen päässyt siitä yli jo kauan sitten. Paitsi viime viikolla minä säikähdin, ihan turhaan. Oma tyttöni oli vähällä jäädä auton alle. Joku ajoi ylinopeutta eikä pysähtynyt suojatien kohdalla. Tyttö putosi pyöränsä selästä kun jarrutti niin äkisti, loukkasi polvensa, pelkkää asvaltti-ihottumaa. Hölmöähän siitä on säikähtää. Mutta jotenkin sitä ajattelee, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan. Että kun minä olen jo kerran menettänyt kaikki läheiseni, niin ei voi käydä toiste. Jotenkin se pisti miettimään, että onko sitä turvassa sittenkään.”

”Ymmärrän. Minullakin on tyttö, aikuinen jo.”

”Minun on kolmetoista.”

Nainen ei haluaisi katsoa enää alas tielle. Hän tuntee törmäyksen. Pahoinvointi lyö aaltona yli, silmissä pimenee. Kaikki hajoaa hetkeksi mosaiikiksi, auto, tie, veljet vieressä. Aika lakkaa olemasta kunnes.
Joku kävelee vierelle. Joku auttaa ulos autosta, kysyy oletko kunnossa. Jalat tärisevät, mutta niillä voi kävellä, kun talutetaan.

”On totta, ettei sen toisen auton kuljettajaa saatu koskaan kiinni. Sanoivat vielä, että kukaan ei pysähtynyt auttamaan ennen kuin koko muu perheeni oli kuollut. Minä olin seissyt tien vieressä ja tärissyt, yksin, kun ambulanssi ja poliisi tulivat viimein. Niin ne sanoivat.”

”Eivät ihmiset välitä. Tässä työssä näkee niin paljon, kolareita, usein osuu ensimmäisenä paikalle. Harva pysähtyy.”

”Niin kai, mutta joskus minä mietin. Minulla oli aivotärähdys, ne sanoivat, en minä voi muistaa mitä oikeasti tapahtui. Mutta minulla on sellainen kuva, että joku olisi pysähtynyt. Joku olisi vetänyt minut ulos kolariautosta ja lohduttanut.”

Taksikuski käärii jo kolmatta savuketta.

”Turha sitä on taakseen katsoa liikaa. Varsinkaan lapsuuteen. Tulevat vielä uniinkiin ne pahat asiat.”

”Niin ne tulivatkin.”

Nainen katsoo tietä ja näkee Janin silmät, joilla ei enää katsella mitään, pää on luonnottomassa asennossa retkollaan puoliksi etupenkin päällä, verta joka paikassa. Joku tulee viereen, painaa lämpimän käden molemmille luomille, älä katso. Joku avaa nyrkkiin liimautuneen käden, viimeinen merkkari, asettaa sen tytön suuhun. Joku silittää selkää, pitää tärisevästä kiinni. Ja sitten tulee hälinää, lisää ihmisiä, ambulanssin ääntä, sairaalan käytäviä, mummola, hautajaisissa pidätetty itku, muutto, uusi kouluvuosi ja seuraava ja muutto ja opiskelu ja työ ja puoliso ja lapset ja oma talo ja etelänmatka viime kesälomalla ja vatsatanssitunnit ja uudet kengät lapsille ja joululahjat, leivotaan pipareita huomenna lasten kanssa, vaikka väittävät, ettei niitä enää kiinnostaisi.

”Minä olen aina ajatellut, että sen auttajan on täytynyt olla sen toisen onnettomuusauton kuski, sen joka törmäsi meihin ja pakeni sitten. Kukaan muu ei olisi ehtinyt paikalle niin nopeasti.”

Nainen nostaa katseensa ja palaa takaisin autolle, takaisin kaupunkiin, takaisin tavalliseen elämään.

Taksikuski istuu paikalleen ratin taakse, kaivaa taskunpohjalta pussin ja tarjoaa.

”Rouva kun niin pitää makeasta, minä muistan.”

Nainen ottaa Mariannen vastaan eikä huomaa miettiä.

”Turha sitä on taakseen katsoa, enää”, mies sanoo ja painaa kaasua.

Aviomies on hän, jonka sylissä et voinut olla ihailematta makuasi miesten suhteen.
-Pat Jerred-

Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat luvallisia
-Miguel de Cervantes-

Tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen.
-Eleanor Roosevelt-

Kristiinan hoidettu etusormi naputtaa määräävästi oikeaa kohtaa sanakirjan sivulla, sillä on taas ranskalainen manikyyri eikä se ole tehnyt sitä itse.

Miia miettii niitä samoja kynsiä vuosia sitten, kun kynsilakka oli aina vähän lohkeillut, lakka myrkynvihreää tai mustaa tai vähintään viininpunaista. Liftattiin pitkin Eurooppaa. Kristiina oli uskovinaan, että kyyti piti maksaa aina luonnossa. Miia istui vieressä hermoilemassa silloinkin, ikuinen sidekick ja jonkun paras kaveri. Omalla kylällä Kristiinasta sanottiin että villi. Miiasta ei kukaan sanonut mitään.

Siitä ei enää tietty sopinut puhua, siitäkään. Piti muistaa sanoa Kristiina eikä Krisse. Etteivät ne saisi selville että.

Hääkarkkien harso on vaaleaa minttua. Siitä tulee muutenkin juhlien teemaväri.

Kristiina tietää mitä haluaa: tasan sata vierasta, sulhasen sukua, liiketuttavia, tärkeää väkeä. Ei lapsia. Ruokailusta ei tarvitse tehdä suurta numeroa, valitaan sushia. Valitaan kartanohotelli, ammattilaisia, talkooväkeen ei voi luottaa. Valitaan häämatkaksi kaupunkiloma, ettei kukaan ehdi ikävystyä.

”Ja mihinkään kermakakkuunhan minua ei sitten saa millään. Ei pitsiä, ei organzaa, ei puhvihihoja, ei vannetta hameeseen. Ei missään nimessä kruunua, huntu saa riittää.”

Polttareihin Kristiina tilaa samppanja-aamiaisen, ruusunlehtikylvyn ja intialaisen päähieronnan ja tietysti, jonkin kivan pikku yllätyksen. Tai siis ihan ehdotuksiahan nämä vain ovat, kaasohan ne polttarit suunnittelee.

”Kaksi lasta on ehdottomasti tarpeeksi, kolmas olisi jo erikoisuudentavoittelua. Alamme hankkia niitä häämatkan jälkeen, kunhan uusi sohvakalusto on saatu paikoilleen”, Kristiina sanoo. Muutenhan koti onkin jo valmiiksi sisustettu.

Miia ajattelee, että ne lapset vielä sotkevat ne sohvat, pissivät ja oksentelevat, tuhrivat suklaisilla käsillään mintunvihreän pinnan. Eivät kiusallaan sovi väreihin. Ei hän sitä kuitenkaan ääneen sano, koska tyttöjen kesken ei sovi olla ilkeä. Sanoo Kristiina.

Hääpäivän aamu on seesteinen ja hallittu kuin morsian itse. Kristiina on syönyt pelkkää salaattia kaksi viikkoa ja ottanut hiuksiin pidennyksen. Meikistä piti saada niin huomaamaton, että sen tekemiseen meni toinenkin tunti.

”Yksinkertainen taisi olla kallista.”

”Onhan rouvilla rahaa”, Kristiina sanoo, mutta jotenkin kiusaantuneena. Miia ei ymmärrä näitä piirejä. Rahasta ei kuulu puhua.

Miialle Kristiina on hankkinut vaaleanvihreän prinsessapuvun, röyhelöisen. Se saa vartalon näyttämään vielä todellistakin paksummalta. Jäykkä kangas hankaa ihoa, hame kiipeää sääriä pitkin itsestään ylöspäin, jos liikkuu liian reippaasti.

”Onnea nyt sitten”, Miia sanoo sakastissa.

”Sen rakentaa kukin ihan itse. Ilmaiseksi tässä elämässä ei saa mitään”, Kristiina sanoo, ja pyyhkäisee sulhasen olkapäältä olemattoman hipun hilsettä pois.

Alttarilla sen ääni ei värähdä yhtään, se lukee itse kirjoittamansa vihkivalan yhtään takeltelematta. Kristiina sanoo tahdon varmalla äänellä, ja taputtelee kuivia silmiään varovasti nenäliinalla, kun pappi lukee sen kohdan, missä puhutaan helisevistä vaskista. Kun Prinsessa Ruusunen alkaa soida uudelleen, Miia katsoo jalkoihinsa koko matkan pitkin pitkää kirkon käytävää. Tässä olisi niin noloa kompastua. Ja Miian ripsiväri, kyllä, se on hieman tuhriintunut jo.

Pidetään paljon puheita, hääväki nauraa oikeissa kohdissa. Miia sanoo omassa puheessaan Kristiinaa määrätietoiseksi. Kristiina mutristaa siinä kohtaa vähän suutaan, vaikka tiukoista ilmeistä tulee niin helposti ryppyjä.

Miia ei saa kimppua kiinni, vaikka kurottaa sitä kohti, ihan varmasti kurottaa.

”Sinä et yritä tarpeeksi”, Kristiina suhisee.

Sake on liian vahvaa.

Morsiuspari on lähtenyt omasta pöydästään ja kiertelee vieraiden joukossa erikseen, hoitamassa verkostoaan. Jousiorkesteri soittaa kevyttä klassista, kukaan ei tanssi. Miia kulkee Kristiinan perässä ja katsoo, ettei laahus sotkeudu jalkoihin. Kristiina pysähtelee jo pöytien välilläkin, sen puhe on jotenkin epäselvää, suusta tulee sammakoita. Tätä se vielä aamulla katuu, jos muistaa.

Liian korkeat korotkin sillä on, selvästi.

Miia muistaa, kuinka se nuorempana opetteli kävelemään seitsensenttisillä koroilla kuin se olisi tehnyt sitä ikänsä, kirja pään päällä. Kaikki on kiinni tahdonvoimasta, se sanoi, muttei ole, askel horjuu näin monen lasillisen jälkeen.

Miia horjuu Kristiinan perässä tyttömäisillä matalilla koroillaan ja hyvä niin, sillä tanssilattian reunalla Kristiina todella on vähällä kaatua, kaatuisikin, ellei Miia ottaisi kiinni.

Ja nyt Kristiina on ihan lähellä. Miia tuntee nenässään sen raskaan rouvien hajuveden, jota se on alkanut jo käyttää, vaikka vähemmän kuin kokeneet rouvat. Miia hengittää sitä hajua ja ajattelee kaikkia niitä menneitä makeita kukkaistuoksuja, joita piti pirskottaa korvien taakse ja ranteisiin, ja Ystäväni-kirjoja ja kikatusta peiton alla ja Tiimarin hajukumeja, niitä viattomampia aikoja kun ei ollut päämääriä vaan mahdollisuuksia. Miia miettii puuteroitua kuoppaa solisluun vieressä, kiellettyjä ja epänormaaleja asioita, vierekkäin nukuttuja öitä. Ja jotenkin vahingossa Miian huulet eksyvät Kristiinan huulille, hetkeksi.

Kristiina kääntää päätään taaksepäin ja nauraa. Ei Miian kanssa, Miialle.

”Sinä et osaa tehdä mitään oikein”, se sanoo ja suutelee kunnolla takaisin, kielen kanssa. Sen kädet alkavat vaellella levottomasti pitkin vaaleanvihreää prinsessamekkoa. Kädet ovat humalassa kömpelöt, mutta sileät ja pienet ja lämpimät niin kuin aina. Yksi kynsi on vähän revennyt, se raapaisee Miian kaulaa. Sake on vahvaa, sen täytyy olla, koska nyt Miiakin huimaa.

Eikä Miia siksi tajua ihan tarkkaan missä kohtaa jousiorkesteri lakkaa soittamasta ja vieraat hiljenevät, ja kaikkien katseet kääntyvät kohti.

Sulhanen herää ensimmäisenä. Se tempaisee Kristiinan kauemmas Miiasta ja lyö, tottuneesti, huolettomasti.

Ensimmäinen lyönti on kesy, mutta toisella poskiluu rusahtaa ilkeästi. Ennen kolmatta lyöntiä Kristiinan veli ja isä kiskovat sulhasen väkisin kauemmas.

”Vitun poroporvarit”, Kristiina kirkuu, ennen kuin hyvät sielut taluttavat hänet takahuoneeseen siistittäväksi ja rauhoiteltavaksi. Sen silmissä välähtää jotain vierasta, epävarmuutta, pelkoakin ehkä, mutta Miia ei enää suostu katsomaan takaisin.

”Mitään ei saa tässä elämässä ilmaiseksi, kaikesta on oltava valmis maksamaan. Ja menestyäkseen pitää näyttää menestyneeltä”, Kristiina sanoo usein.

Miia on valmis maksamaan enää taksin kotiin.

Syksyllä postissa tulee kiitoskortti, mutta joulukorttia ei enää tule. Miia miettii hetken, että pitäisikö soittaa ja kysyä, millainen siitä uudesta sohvakalustosta tuli. Ei hän kuitenkaan tartu puhelimeen.

Tietäähän sen millainen se on: yksinkertainen, mutta tyylikäs.

Kynsisakset ovat liian pienet Johanneksen käsiin. Johanneksessa ei ole mitään siroa. Ovien kohdalla pitää aina kumartua, kengät ja puvut tilata erikoisliikkeestä. Raskaat jalat, raskaat ajatukset, sanoivat ennen, toisin kuin siskonsa. Johannes sotkee asioita, ihan eri lailla kuin Linnea silloin joskus, lintunen, kevyt keiju. Aina solakka ja sulava, sosiaalisesti lahjakas, sanoivat sivistyneemmät.

Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avaa suunsa ja sanoo:

”Kookos.”

Se on ensimmäinen tunnistettava sana Linnean huulilta yhdeksään vuoteen. Kynsisakset tippuvat lattialle.

”Mitä sinä sanoit”, Johannes kysyy. Linnea ei vastaa.

Sisaren jalat ovat ainoat jalat, joihin Johannes on koskenut luvan kanssa, yhä arastellen. Rutiinista on pidettävä kiinni. Kun asiat tekee tietyssä järjestyksessä, ei inhota, niin paljoa. Linnea ulkoilee iltapäivisin, seurustelee alkuillasta. Kynnet leikataan torstaisin, puoli kahdeksan joka ilta suihkuun (hiusten pesu keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan yhteydessä), puoli yhdeksän uutiset, iltaruoka, varhain nukkumaan. Johannes olisi ilman Linneaakin mies, jolla on kello kylpyhuoneessakin.

Eikä Linnean muutos vanhaksi naiseksi ole Johanneksen syytä sekään. Johannes tekee parhaansa, selailee naistenlehdistä miltä tällä kaudella pitäisi näyttää ollakseen omaperäinen, tilaa postimyynnistä sopivia asusteita ja palauttaa väärän kokoiset, kuljettaa Linnean kerran kahdessa kuussa kaupungin kalleimmalle kampaajalle. Ei se hehkua Linnean kasvoille takaisin tuo, mutta yrittämisen puutteesta Johannesta ei voi syyttää.

Johannes pitää siitä, että asiat ovat paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Paremminkin asiat toki voisivat olla. Johannes voisi olla edelleen oikeissa töissä, ja Linnea ateljeessaan maalaamassa taulujaan, niitä, jotka eivät esitä oikein mitään. Molemmilla voisi olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.

Kun ei, niin Johannes luottaa pieniin nautintoihin: oma työ edes kotioloissa, tähdet makuuhuoneen ikkunan läpi, lasillinen konjakkia kun Linnea nukkuu. Johannes hakee tasapainoa, siinä määrin kuin se on mahdollista saavuttaa näissä olosuhteissa, tai missään.

Kookoksen jälkeen Johannes jättää kerrankin rutiinit väliin, on varuillaan, maanittelee lisää sanoja. Hän paistaa Linnealle lettuja ja levittää päälle omatekoista mansikkahilloa, hymyilee pelkillä huulilla, puhuu itsekin enemmän kuin yleensä. Puhuisit sinäkin nyt, kun kerran aloitit. Linnea vaikenee.

Illalla Johannes peittelee Linnean sänkyynsä ja yrittää itsekin nukahtaa, mutta uni ei tule.

Yhdeksän vuotta sitten lääkäri sanoi, että aivot ovat erikoinen elin;  joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää, kerran loputtuaan puhe ei palaa. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen ja sanat tulevat vähitellen takaisin, ihminen palaa entiselleen hitaasti. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.

Johannes kuuntelee koko yön miten vanhemmilta peritty kaappikello tikittää ja moottoritie laulaa jossain kaukana, lehti putoaa postiluukusta vartin etuajassa. Tulee aamu. Tulee seuraava aamu ja sitä seuraavat ja kynnetkin leikataan taas, monta kertaa. Linnea ei sano sanaakaan.

Nuorempana Johannes toivoi, että Linnea olisi edes joskus hiljaa. Se julisti ja tohotti ja kikatti, hurmasi ja manipuloi ja petkutti, muovasi maailman tahtomakseen. Koskaan se ei jäänyt kiinni mistään, mistä se ei olisi onnistunut venkoilemaan selville vesille. Se piirteli seiniin olemattomia eläimiä, kissahevosia ja virtakärpäsiä, spriiliukoisella tussilla. Johannes siivosi niitä välillä pois, hitaasti hankaamalla, turha kerjätä toruja. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapedissä, ja Johannes sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.

Sinun pitäisi olla vanhempi ja järkevämpi. Koettaisit olla ihmisiksi. Pitäisit pikkusiskosta huolta, sanoivat vanhemmat, tiedäthän sinä millainen se on. Johannes tiesi ja oli ja piti.

Johannes nukkui yläpetissä, Linnea alapetissä, sänky halpaa lastulevyä, huteraa. Sisko oli levoton unissaankin niin kuin Johanneskin, mutta eri tavalla. Ei valvonut, heittelehti vain unissaan niin että kerrossänky tärisi, valitti, hihkui, pelkäsi näkymättömiä vihollisia. Opetteli lentämään. Kuuden vanhana ja kahdeksan ja kolmentoista ja kuudentoista ja aina Johannes kapusi joinain öinä alas lattialle asti ja laski kätensä Linnean otsalle, raskaasti, piti vain siinä paikoillaan ihan hiljaa. Ja kas, sisar rauhoittui. Nukkui kenties loppuyön hiljaa, tai aloitti uudelleen tunnin päästä, ja taas Johannes kapusi alas. Käsi otsalle, uudelleen ja uudelleen, vakaasti, niin että tuntuu.

Oliko Linnea käden alla hereillä vai unessa? Johannes ei tiennyt, ei tiedä vieläkään, ei koskaan kysynyt.

Jos Johannes itse sai unen päästä kiinni, unissa vallitsi järjestys. Johanneksen unissa laskettiin yhteen ja vähennettiin, siirryttiin vähitellen korkeampaan matematiikkaan, ymmärrettiin salattu kaava kaiken takana.

Johannes kasvoi hypähdellen, vaatteet olivat aina väärän kokoisia tai Johannes väärä niiden sisällä. Linnea kasvoi kauniisti, sääret edellä, määrätietoisesti. Se oppi tanssimaan ennen kuin pysyi pystyssä kävellen, ja tanssi sitten aina.

”Häivy”, se sanoi päiväkoti-ikäisenä ja kolmannella luokalla ja murrosiän pahimpina vuosina ja aina, ja heitti Johanneksen ulos yhteisestä makuuhuoneesta. Vieressä kihersivät Katri ja Hanna ja Miia ja Emmi ja Veera ja ketä niitä milloinkin nyt olikin, tyttöjä riitti keltaisen lastulevysängyn molemmille tasoille ja muovilattioille ja työpöydän tuolille ja pöydän reunalle, sekin oli muka yhteinen, mutta täynnä Linnean levyjä ja kirjoja ja papereita, pinkillä tussilla paperinkulmiin rustattuja sydämenkuvia ja biisinsanoja, puolivalmiita piirustuksia, suttua ja rutattuja sivuja. Ailavjuu kuusi kertaa kaunokirjoituksella, joka kerta eri käsialalla. Johannes heitettiin ulos yhteisestä huoneesta, ovi painui kiinni. Sopivia vastaväitteitä ei tullut mieleen heti, vaan vasta viikkojen päästä, hyödyttömiä.

Johannes laski kotilaskuja keittiön pöydän ääressä ja kuunteli kikatusta oven takaa, laski seuraavankin viikon laskut ja sitä seuraavan ja puoli vuotta etukäteen, sai laimeita kehuja ahkeruudesta. Kun laskut loppuivat, Johannes opetteli ulkoa piin kaksituhatta ensimmäistä numeroa, elämän alkua odotellessaan. Luvut eivät pettäneet niin kuin ihmiset, mutta jotenkin ne eivät yksinään riittäneet.

Murrosiän lopulla Johannes löysi tähdet. Kun mittakaava vaihtui kosmologiaan sopivaksi, maailmankaikkeus vaikutti äkkiä järkevämmältä ja loogisemmalta kokonaisuudelta. Mitä muuta me olemme kuin lukuja mekään? Johannes siirsi katseensa taivaalle eikä enää olisi halunnut laskea sitä alas.

Kaksi viikkoa kookoksen jälkeen Johannes soittaa tutulle lääkärille. Tarkoittaako tämä yksi sana jotain?

”Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen”, lääkäri sanoo.

”Vihannes se on ja vihanneksena pysyy”, sanoo Johanneksen viimeinen ystävä.

Johannes lopettaa molemmat puhelut lyhyeen.

Mihin kookos oikein liittyy? Johannes päättää lähestyä asiaa niin kuin mitä tahansa loogista ongelmaa, sillä muistelusta ei tässä ole apua. Kookos on Linnean kannalta selvästi tärkeä asia, niin tärkeä asia, kenties jopa avain paranemiseen. Miksi? Yhtälö on ratkaistava, vain siten tasapaino voi palata.

Silloin joskus Linnea oli aina jossain muualla, Johannes tässä ja nyt, lukemassa maailmalta tulleita postikortteja, silloin harvoin kun niitä tuli. Tai vaivautuneena näyttelyn avajaisissa, hartioista kireässä puvuntakissa, kun kaikilla muilla oli arkiset vaatteet. Tai entistä useammin ihan yksin, uppoutuneena tutkimustyöhön niin kuin nykyäänkin, kun ulkomaailma supistui viittauksiksi soveliaaseen kirjallisuuteen. Ei Johannes oikeastaan tiedä kuka aikuinen Linnea oli ennen onnettomuutta.

Johannes avaa sen arkun, johon on talletettu Linnean henkilökohtaisia tavaroita yhdeksän vuoden takaa, toiveikkaana, silloin vielä toipumista odotellen. Hän ottaa käsiinsä paksun puhelinmuistion ja alkaa selata sitä läpi. Tehtävä on vaativa. Muistio pursuaa yliviivauksia ja sotkua, epämääräisiä irtonaisia lappusia ja käyntikortteja tippuu sen välistä. Nimiä on kiusallisen paljon, joskus sama nimi löytyy monesta kohtaa muistiota. Monet numeroista ovat vanhentuneet. Johannesta ei näe onko kyseessä Linnean ystävä vai hyvänpäiväntuttu, kollega vai rakastaja. Ei niin, että näillä mitään eroa olisi: kukaan ei muista kookosta.

”Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut. Liian kiireinen se oli miettimään mitään vihanneksia”, sanoo joku Ville ja kieltää soittamasta uudelleen.

”Se on hedelmä eikä vihannes”, Johannes sanoo mykistyneelle linjalle. Olisihan se pitänyt arvata, Linnean ystävät ovat kuin Linnea itse. Hetken lapsia.

Kun onnettomuus tuli, sairaalaan tulvi kukkia ja suklaata ja kirjoja.  Kun Johannes tuli ensimmäisen kerran käymään, hän toi tullessaan keltaisia ruusuja ja jäi ovensuuhun odottamaan, ettei olisi vaivaksi. Sillä kerralla ja ensimmäisten toiveikkaiden viikkojen vierailuaikoina aina Linnean sängyn vieressä oli tungosta. Johannes väistyi sivummalle, odotti, usein vierailuajan loppuun asti.

Muutamassa kuukaudessa kukat, suklaa ja kirjat loppuivat. Puhelin lakkasi soimasta, sängyn viereen tuli tilaa. Lopulta sairaalasta todettiin, että mitään ei olut tehtävissä. Lääkärit lakkasivat käyttämästä sanaa väliaikainen. Linnean sängyllä sairaalassa oli muitakin tarvitsijoita. Kotiin siis, odottamaan, Johanneksen kotiin, koska kaikki muut sängyn vieressä päivystäneet tuntuivat kadonneen mikä minnekin.

Kuukausi kookoksesta Johannes päättää siirtyä etsiväntyöstä tekoihin. Ei ole väliä mikä kookos on ja mihin se liittyy. Ehkä pelkkä sana riittää herättämään Linnean puhumaan taas?

”Kookospalmu (Cocos nucifera) kuuluu palmukasveihin (Arecaceae). Se kuuluu ainoana sukuun cocos”, Johannes aloittaa ja jatkaa pitkälle iltaan, iltapäiväkävely jää välistä. Linnea ei näytä kuuntelevan.

”Vaikka kookosöljy on kasviperäinen öljy, se poikkeaa useimmista muista kasviöljyistä siksi, että se sisältää noin 90 prosenttia tyydyttyneitä, lyhytketjuisia rasvahappoja.”

Linnea on vaiti.

Johannes vaihtaa taktiikkaa, ja etsii äidin vanhan reseptikirjan varastosta. Kookospikkuleivät syntyvät puolessa tunnissa, ne ovat lähes täydellisiä, tuoksuvia, juuri oikeaan aikaan uunista otettuja. Linnea ei koske pikkuleipiin, ei näytä edes huomaavan niitä.

Ehkä tapa edetä on yhä väärä? Ei Linnean elämä ehkä ole koskaan ollut kookospikkuleipä, arkinen, niin kuin Johanneksen itsensä. Linnean elämä on korkeintaan thaimaalaista kookoskalaa, seassa niin eksoottisia mausteita ettei Johannes tiedä, miten niiden nimet tulisi lausua. Johannes ei anna periksi. Hän etsii uusia reseptejä, uskaltautuu ensimmäistä kertaa elämässään aasialaiseen kauppaan, kysyy neuvoa, kokeilee. Joka ilta syntyy uusi ruokalaji, Johannekselle vieras.

Linnea syö hiljaa.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen kynnenleikkuupäivän aikataulu menee lopullisesti sekaisin. Johannes istuu keinutuolissa ja tuijottaa siskoa silmiin varmaan tunteja. Katsooko joku vastaan vai ei, välähtääkö silmissä äly, sittenkin? Ehkä, ehkä ei. Johannes puhuu enemmän kuin vuoteen, läimäisee välillä kiihdyksissään poskelle, halaa kömpelösti. Täyttää konjakkilasinsa monta kertaa, kaataa Linneallekin vaikka turhaan. Sopertelee, itkee, kiroaa, kiukuttelee.

”Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin miksi. Oliko se oikeasti onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen? Tahallasi?”

Linnea ei puhu. Tosin humalassa Johanneksesta näyttää välillä niin kuin hän haluaisi huutaa, vaikka ääntäkään ei kuulu.

Vasta myöhään yöllä Johannes luovuttaa, nousee keinutuolista, taluttaa Linnean omaan sänkyynsä. Peittelee. Laskee käden otsalle raskaasti niin kuin joka ikinen yö.

Linnea ei liiku, Johannes ei liiku. On täydellisen hiljaista, niin kuin aina.