Perhe ei palaa kotiin

heinäkuu 18, 2015

Avaan keittiön ikkunave­rhot. Vilkaisen, miltä kattaus siitä suunnasta näyttää. Ehkä sittenkin kankaiset lautasliinat, ne sinisävyiset? Siirrän viinipulloa, käännän etiketin paremmin esiin. Notkea, rohkea, marjainen, keimailevakin kukaties.

Bearnaise-kastikkeen salaisuus on rauha. Suosin selkeitä perusmakuja, kodikkaita. Sashimi on kylmässä alkupalalautasilla, odottamassa. Tiramisun ostin valmiina. Pihvit tirisevät pannulla, parsa on liki kypsää.

Kaiken muun on oltava kunnossa, kun kastiketta alkaa tehdä. Jos irrottaa silmänsä vesihaudekattilasta väärällä hetkellä, seos juoksettuu. Ylimääräisen kananmunakeltuaisen lisäminen auttaa joskus, mutta minä tiedän, että se on ollut pilalla. Kastike säilyy vain muutaman minuutin täydellisenä.

Uskallan jo lisätä persilja- ja sipulisilpun kattilaan. Perhe palaa kotiin ihan kohta. Me kokoonnumme pian pöydän ympärille, hymyilemme toisillemme kynttilän yli. Niin, kuinka päiväsi on sujunut, rakas?

Kenties silmissäsi läikähtää kiitollisuus, himo, lasten edessä verhottuna. Kenties se myöhemmin illalla purkautuu, palauttaa meidät niiksi eläimiksi jotka olimme. Voin jo lähes nähdä meidät, kynttilän armeliaassa valossa, takaapäin, suusi vääntyneenä huutoon, kun katsot minua. Täytyyhän sen halun vielä joskus tulla takaisin, täytyyhän?

Mittaan vettä ja vinegrettiä. Meillä ei lorautella miten sattuu. Tytöt väittävät silti, että valmiskastike on parempaa, kiittämättömät.

Lämmitän vesihauteen. Lisään keltuaiset yksitellen. Kastike näyttää kuohkealta. Kaadan sekaan sulatetun rasvan. Onneksi meistä kenenkään ei tarvitse laskea kaloreita.

Nyt ovella pitäisi jo rapista. Sannin treenit loppuivat puoli tuntia sitten, Minjan koulu kolmelta. Minä olen aina sanonut, että kotiin tullaan suoraan, ei jäädä lorvailemaan mihinkään. Onnelliset perheet syövät yhdessä. Siitä pidän kiinni: pakotan peruuttamaan mehulasinkin kanssa takaisin pöytään.

Joskus, vain joskus, hiljaisuus käy liian painostavaksi heti alussa. Kysymyksiini ei vastata.

Siivoan jäljet, odotan. Vieläkään ovi ei käy eikä kännykkä piippaa. Ylitöissäkö taas, jumalauta, vai muka vaan yhdellä? Etkö ajattele yhtään miltä minusta tuntuu?

Istun. Tulppaaneista yksi näyttää vähän nuupahtaneelta, nypin lehden pois, toisen, kolmannen. Menköön koko rehu. Kukaan ei pyyhi eteisessä jalkojaan ovimattoon tai jätä tahallaan pyyhkimättä, kukaan ei jätä takkiaan naulakkoon tai mytyksi sen alle.

Eilen otin Minjan kesätakin naulakosta ja nukuin sen kanssa. Se tuoksui miedosti tupakkapaikalle ja huulikiillolle ja vieraalle, mutta sittenkin vielä samalle kuin tyttö itse. Lämmölle, vierekkäin nukutuille öille, otsalle silittävän käteni alla. Ihollani asuvalle vauvalleni.

Kastikkeen päälle kasvaa kelmu, sekoitan. Otan kankaiset liinat sittenkin pois, vaihdan paperiset tilalle. Alan taitella niitä joutseniksi.

Ovikello soi, viimein. Taas ne ovat unohtaneet avaimet. Kävelen ovelle toru valmiina.

”Ai, se oletkin sinä.”

Se on Sisko, katselee ohitseni keittiöön.

”Minä ajattelin tulla katsomaan, että kaipaisitko sinä apua. Tai jotain.”

”Sisään sieltä sitten. Onko nälkä?”

Etsin viidettä lautasta kaapista. Sisko antaa katseensa kiertää ympäri pöytää.

”Odotatko sinä vieraita?”
”Miten niin?”

Se ei sano mitään. Avaan lasikaapin, mutta se sanookin, että muka juuri soi. Ikään kuin en näkisi, että kelmua kastikkeen päällä se katsoo, nirso.

”Ei väkisin”, sanon. Sekoitan kastiketta, suljen kaapinoven.

”Niin sitä minä, että oletko laskenut vieraat noin suunnilleen. Että tarvitsisiko niin kuin leipoa jotain vaikka. Voisin vaikka niitä piirakoita.”

”Kuka nyt on kuollut?”

Sisko näyttää hölmistyneeltä. Taitan joutsenen kaulaa liian pitkältä matkalta, siitä tulee muotopuoli, ei se pysy pystyssä tuollaisena.

”Ei minulla ole aikaa järjestellä juhlia jollekin toiselle tässä. Tytöt ovat taas kasvaneet ulos vaatteistaan ja Esalla on taas ensi viikolla työmatkakin”, sanon.

”Mutta sinun tyttösihän juuri ovat”, Sisko sanoo ja jatkaa ties mitä. En kuuntele, en. Sanon, että on kiire, illallisvalmistelutkin vielä ihan kesken. Tule vaikka joku toinen päivä uudestaan. Tai liity seuraan, älä sinä sitä kastiketta katsele. Sisko puhuu, puhuu, puhuu. Yrittää koskettaakin. En kuuntele, ei sillä mitään tärkeää asiaa kuitenkaan ole. Lopulta se epäröi, perääntyy ovelle.

”Tämä ei ole oikein. Sinä tarvitset apua.”

”Niin niin, jos nähdään vaikka ensi viikolla.”

Palaan pöytään. Kelmu on nyt paksu ja sitkeä, sekoitan ja sekoitan. Ei se auta. Parsa jäähtyy, pihvit samoin. Toinenkin joutsen on kaatunut. Ei tee mieli syödä yksin. Käperryn olohuoneen sohvalle, odotan.

Aamulla kastike haisee. En viitsi alkaa tiskata. Kenties ne kohta kuitenkin tulevat.

Ja vieläkin minä sinua

syyskuu 24, 2013

Tytär näkee rikkaruohoja, minä apilaa. En viitsi aloittaa riitaa, kun tytär nyhtää niitä pois.
Pitäisi tuo kivikin oikaista, kuulemma. Ja kitkeä muokata istuttaa uutta, myllätä hoidetun näköiseksi. Että ei näyttäisi heitteille jätetyltä tämä hautasi.
Pitäisi sitten. Miten en ole huomannut? Yleensä kyykistyn hetkeksi kiven viereen, mietin miten lapset voivat ja aikuiset. Sen sinä haluaisit kuulla, että kaikilla on hyvin.
Sinä aina toit tullessa ja veit mennessä ja ollessa puuhasit ja putsasit ja järjestit. Suu kävi koko ajan. Aina oli joku muu joka tarvitsi. Ikinä et sinä, ikinä et. Lepää nyt rauhassa edes.
Joutaa apilaa kasvaa, ei ole kiire mihinkään sinulla, minullakaan, kun olen täällä.
Tytär näyttää sinulta vuosi vuodelta enemmän, sekään ei osaa olla paikallaan. En sano mitään, annan sen puhua pitäisi ja pitäisi. Jokin sillä on hätänä, en kysy. Ei ole meillä tapana. Se on niin fiksukin, minun tyttö, meidän, olisit ylpeä jos näkisit. Vähän vain terävä kielestään.
”Pitäisi sinua vähän kiinnostaa tämä itseäsikin. Kun onhan tässä sinullekin paikka odottamassa.”
”Ei ole.”

Apilaa. Jospa sitä istuttaisikin lisää? Minä inhoan niiden äitelää tuoksua, pikkusieviä. Mutta sinä.
Rippikoulun jälkeen pyysin saatille, pääsin. Nopsajalka. Ilkikurinen. Et väistänyt montaa kertaa, otin kiinni enkä päästänyt irti. Niitty, kesä, hyvä meidän oli siinä heinillä.
En uskonut, että sinä tällaisen huolit. Vihillä valkoisissa, kaste ja kaste ja kaste ja kaste vielä.
Oma talo, omin käsin ja appiukon käsin ja veljen ja sinun, meidän. Itse tehty pirttipöytä. Luonnonkukkia maljakoissa sen päällä, sitä apilaa, hiirenvirnaa, niittynätkelmiä, neitsyt Maarian sänkyheinää. En minä niistä niin tosiaan olisi piitannut, rikkaruohoja. Mutta sinä.
Kuolema ja kuolema, kohtuun ja kaivoon. Hautajaisissa en uskaltanut katsoa kohti, mutta laskin käden keskelle selkääsi. Jonkun piti pysyä pystyssä suorana, toivottaa saattoväki tervetulleeksi kahville. Kaivonkannen naulasin umpeen.
Työtä ja työtä. Lapset kasvoivat, me emme, emme edes erillemme. Talo ja tavarat ja askareet ja hiljaisuus saunan jälkeen. Koskaan et kysynyt että vieläkö sinä. Tiesit, tiesithän?
Kunnes kuolema erottaa, mutta erottihan se, kolmen vuosikymmenen päästä vasta mutta kuitenkin äkkiä. Mitä olisi pitänyt tehdä, asettua itsekin kuolemaa odottamaan, ei edes eläkeiässä vielä? En minä, en.

”Sen naisen viereenkö sinä sitten?”
Tytär on tahallaan töykeä. Vaimo on vaimo, toinenkin vaimo, ei mikään se.
”On sillä nimikin.”
Oletko sinäkin vihainen? Älä ole, elävät ovat. Että ainako minä olen se toinen täällä? Että et edes hautaan halua nimiä vierekkäin. Pitäisit mies puolesi, mitä siitä mitä ne kylillä puhuvat. Olisit nyt kerrankin minun puolellani.
Sano nyt edes, että rakastat, rakastathan, tänäänkin.
Sanon sitten. Sama se minulle kenen sukuhaudassa makaan, vielä en jouda makaamaan.
En minä pahalla. Hyvä emäntä hänkin on, vaikka rypyttää piirakat rumasti, maistuvat kuitenkin. Hyvä kalakaveri, osaa olla vaiti veneessä. Puhuu kieliä, se on kätevää kun matkustellaan. Ja selllainen nauravainen. Ilo pintaan vaikka syän märkänis.
Sanon sitten, kun käsketään. Käyn kaupasta ruusuja, tummimman punaisia. Apiloita en sisälle tuo.

Tytärparka. Jotain se suree, vaikkei sano. Liekö se sitten ihmiselle hyväksi sellainen vaikeneminen, sittenkään.
Kaappaan sen kainaloon, rutistan. Se jotenkin säikähtää.
”Sinä lähdet nyt tyttö meille, keitetään kahvit. Tai Kaisa keittää. Äläkä siitä kivestä huoli, minä hoidan sen kyllä kuntoon. Älä huoli, kaikki järjestyy.”
”Mutta apiloiden anna kasvaa.”

Pienin

joulukuu 12, 2011

1

Tulet kivusta. Ne nostavat sinut paidan alle, pelästyneen eläimen. Rauhoitut. Ihme!

Kukaan ei ole koskaan kokenut tällaista, paitsi kaikki.

Liian kirkkaat valot. Terävät kynnet ja syvät silmät, tuhiset, hamuat. Olet yhä kiinni minussa, kohta ne leikkaavat meidät erilleen.

Koskaan en ole ollut näin heikko, koskaan ei ole pitänyt olla näin vahva.

Hengitämmekö samaan tahtiin, emme.

 

2

Niin jäntevä, reipas, ne sanovat.  Valmis ihminen.

Ja katson linnunluitasi ja ohutta niskaasi ja keskeneräisiä korviasi. Uskallanko koskettaa, ettet säry.

Yöllä valvon, että hengität, hengitätkö. Pelkään että lipeät käsistäni portaissa, hukut kylpyammeeseen, tukehdut jos olen liian lähellä. Pelkään että, ja että. Kasvatan kynnet pitkiksi, hion hampaat. Mietin etukäteen mitä niillä teen, jos joku sinua satuttaa.

Tässä on hyvä, tässä, lepää rakas. Kasva vahvaksi, saat olla heikko.

 

3

En osaa, en riitä. Keittiössä on sumua. Minulla on itseäni ikävä. Olen valmiudessa koko ajan.  Itkusi kihisee suonissa, särkee jäseniä.

Taasko? Taas. Laulan, että rauhoittuisin.

Ulkona on jokin vuodenaika, luulisin. Olen ruokaa, olen uni.

 

4

Yksi ilta kestää sata vuotta, kevät katoaa kolmessa sekunnissa. Ensi vuosi on huomenna. Aika on mahlaa.  Yritän sopeutua. Kun totun siihen kuka olet, olet jo joku muu.

 

5

Nämä ovat vain minun silmilleni. Ensimmäinen kerta kun joku katsoo silmien pohjalta vastaan. Se ilme kylläisyyden ja unen rajalla. Pienet sormet silittävät takaisin.

Asut iholla yöt ja päivät. Et päästä irti, en päästä irti.

 

 

 

 

(Tämä ei tosiaankaan kuulu samaan sarjaan kuin muut tekstit täällä. En oikein edes tiedä, mikä tämä on, proosarunosarja? Mutta piti sekä kirjoittaa että pistää näkyviin, mielen päältä pois, että voi keskittyä muuhun. )

Palasin, kaipasitko minua?

syyskuu 17, 2010

Kellot tikittävät eri tahtiin, tik-tiki-tiki-tikiti-tik. Huoneen ilma ei ole tarpeeksi viileää. Vieressä kuuluisi olla käsivarsi tai edes selkä, mutta ei, se on taas missälieneejossain ylitöissä. Ehkä. Kaisa on tässä ja pysyy.

Kun uni ei tule, ei saa jäädä aloilleen. Aikaa ei saa hukata tyhjäkäyntiin, on toimittava järkevästi. Voisi lukea loppuun kesällä aloitetun venäläisen klassikon. Voisi ottaa lämpimän suihkun. Voisi keittää kuumaa maitoa niin kukaan ei oikeasti ikinä paitsi sarjakuvissa. Voisi tarkistaa onko kello yhtään enemmän kuin äsken, 4.28, 4.29, 4.32. Jos vieressä olisi selkä, sitä voisi hivellä hiljaa ja sitten vähän vaativammin, kunnes joku kääntyisi ja hyväilisi yön aamuksi, mutta ei.

Makuuhuoneen katossa on 30 lautaa ja tilkkupeitossa 256 tilkkua, niistä jokaisen Kaisa on joskus itse siihen ommellut. Patjan pitäisi olla mukava, mutta se on liian leveä. Joskus siinä nukuttiin poikittain ja vinoittain ja yhdessä mykkyrässä kaikki, Kaisa nukkui kevyesti ja heräsi usein, haaveili kokonaisista öistä. Lattia on kulma, sängyn vieressä pitäisi olla villasukat. On vain yksi, miksi?

Jalat ovat raskaat, mutta kulkevat, ympyrää, kahdeksikkoa. Suuresta makuuhuoneesta muihin huoneisiin, taas takaisin. Jossain nurkassa se väijyy, uni, se on vain saatava kiinni.

Kylpyhuoneen lattiassa
on lattialämmitys, liian kuumalla. Lavuaarin kulmalla on viisi hammasharjaa, mukit eri paria, kuusi purkkia erilaisia puhdistusaineita kasvoille, yksi loppuun puristettu tuubi kasvovoidetta. Pitäisi muistaa sitäkin ostaa. Lääkekaapin ovi on jäänyt raolleen edellisestä yöstä.

Kaisa ei enää osaa laskea kuinka mones viallinen yö tämä on. Terveyskeskuksessa ne sanoivat ensin, että kyllä se ohi menee. Puhu ystäville. Mitä sinulla nyt voisi hätänä olla, vakavasti, terveellä nuorella ihmisellä? Hengitä syvään, tuuleta kunnolla. Tee jotain fyysisesti rankkaa alkuillasta. Sänky pitää pyhittää unelle ja rakastelulle. Mille? Kolmannella käynnillä ne antoivat jo jotain pillereitä ja sanoivat, että terapiaan saattaisi päästä syksyllä.

Tänä yönä Kaisa etsii purkin esiin lääkekaapin pohjalta ja lukee taas tekstin sen kyljestä. Moottoriajoneuvojen kuljettamista ja tarkkuutta vaativien käyttöä kehotetaan välttämään, myös aamulla. Joskus lääkkeen käytön jälkeen tai seuraavana aamuna herätessä voi ilmetä huimausta tai päänsärkyä tai ihottumaa tai vatsavaivoja tai äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa vaurioituneita maksoja. Niin, nykyiset nukahtamislääkkeet ovat aivan vaarattomia, eivätkä aiheuta lainkaan riippuvuutta. Ajatella kuinka edistyneitä me olemme. Vain pieni nielaisu veden kanssa, ja kaikki on paremmin, yksilöstä tulee helposti yhteiskunnan toimiva pieni osanen taas.

Kaisa pyörittelee pilleripurkkia käsissään, taas, muttei avaa sitä. Pahinta olisi, jos ottaisi pillerin, eikä uni tulisi sittenkään.  Myrkyt arveluttavat muutenkin, kemikaalit, ruuassa vedessä ilmassa. Sanovat etteivät ruumiit edes mätäne kunnolla nykyisin.

Viisainta on piilottaa pillerit takaisin lääkekaapin perille. Sillä jospa tämä vielä tästä muutenkin.

Lasten huoneiden ovilla Kaisa jää kuuntelemaan. Hengittävätkö ne? Kyllä, kevyesti, leijuvat aina vain etäämmäs. Tarvitsevatko ne jotain? Eivät. Joinain öinä ne vieläkin näkevät painajaisia ja hiipivät viereen ja niitä pitää lohdutella. Kaisa odottaa, jos niin kävisi nytkin, mutta turhaan.

Lasten unissa pelastetaan tähtijärjestelmiä ja tapetaan örkkejä ja varastellaan autoja, muttei pelätä. Hirviöt on tehty selätettäviksi. Kaisa ei ymmärrä miten niistä tuollaisia oikein tuli, vahvoja. Pitäisikö niistä olla jotenkin erityisen huolissaan juuri siksi? Miten sitä enää jaksaa?

Keittiössä seinäkello
on pysähtynyt.

Kaisa keittää kuin keittääkin maitoa, hellalle yli, tietysti. Ei niin että siitä mitään apua olisi. Maitolammikkoon ei tee mieli koskea. Se jää renkaaksi keittolevylle, kovettuu pahanhajuiseksi tahraksi. Aamua lapsia yököttää. Kaisa lykkää tahran pyyhkimistä tänään ja huomenna ja niin pitkään kuin mahdollista. Sotkua sotkun päälle, mitä väliä. Likaisia astioita, roskia viemättä, pyykit pitkin poikin. Mitä väliä. Kuka tätä ikinä näkee paitsi me?

Joskus sotku olisi ollut häpeä. Piilotetut pullot, itse lakaistu lattia. Ulos leikkimään viedyt pikkusisarukset, etteivät ne vain kuulisi. Verhojen sulkeminen etteivät ulkopuoliset näkisi. Kun Kaisa kasvoi täysi-ikäiseksi, hän vannoi, että ikinä ei ainakaan sitä, ei ikinä. Kaisa vannoi ja hoiti, siivosi, järjesti, ruokki, lohdutti, leikitti ja huolehti. Piti hellan päällisen puhtaana ja verhot auki.

Kuka sitäkään koskaan oikeasti näki, tai huomasi?

Olohuoneen pöydällä
on pino palauttamattomia kirjoja. Sanovat, että yksi valvottu yö vastaa promillen humalaa. Entäpä viikko valvottuja öitä? Unen puute tekee tyhmäksi. Kirjaa voi lukea, mutta sanat menevät silmissä sekaisin, ei siitä mitään selkoa saa.

Sanovat että unen estäminen on yksinkertaisinta ja pahinta kidutusta. Että vähitellen sitä vajoaa lähes psykoosiin. Tekee asioita joita ei ikinä uskoisi. Löytää itsensä seisomasta tyyny kädessään lastenhuoneen ovelta, painaa sitä päättäväisesti alemmas. On oikeasti kohta yksin eikä vain luulottele olevansa.

Ei sentään. Naurettavaa.

Kaisa alkaa täyttää edellisenä yönä kesken jäänyttä sudokua, tuossa on virhe, ja tuossa.

Joinain öinä uni tulee varkain kun sitä ei enää tavoittele, yllättää television edessä, kesken viimeisen rivin täyttämisen. Kun sen pakenemista ei enää pelkää.

Puoli kuudelta Kaisa hätkähtää hereille. Ääneen. Vielä hän ei halua avata silmiään. Ihan kuin ovi aukeaisi, jossain. Askelia, vai onkohan? Ihan kuin joku hengittäisi hiljaa aivan vieressä, puhaltelisi pieniä puhureita kasvoille. Tarvitsisi.

Kaisa avaa silmänsä hitaasti.

Ei siinä ketään tietenkään ole.

Saunan oven takaa kuuluu rakastelun ääniä, tai kivun. Hävyttömät.

Harmaa tyttö seisoo paikallaan ovensuussa, oman vuoron piti alkaa jo. Harmaa tyttö seisoo ja kuuntelee, ja toivoo, ettei ovea avata.

Sisällä nainen huutaa ääneen. Askeleet lähestyvät ovea. Harmaa tyttö tassuttelee poispäin, takaperin, turvaan.

Vartin päästä tyttö hiipii takaisin. Sauna on tyhjä. Listassa edellisenä näkyy seinänaapurin sukunimi. Niin, pitihän se arvata, että se on se mies.

Se mies
polttaa aina pihalla tupakkaa, selkä Harmaan tytön ikkunaan päin. Se on pitkä mies. Se puhaltelee savusta renkaita silloinkin kun se on yksin, hyräilee hiljaa. Sillä ei ole takkia päällä edes talvipakkasella. Sen kasvoja Harmaa tyttö ei ole nähnyt vielä koskaan. Kun eihän hän tietenkään sitä miestä varsinaisesti katso verhojen raosta.

Postipoika tiputtaa välillä sen miehen kirjeitä Harmaan tytön laatikkoon. Ne ovat oikeita kirjeitä, eivät laskuja joukkokirjeitä mainoksia niin kuin Harmaan tytön oma posti. Osoite on kirjoitettu käsin ja postimerkit ovat vieraita. Niissä tuoksuu vieraan maan tupakka ja hajuvesi, jokin etäinen ja arjesta eroava. Ei Harmaa tyttö niitä sentään avaa, vaan palauttaa kiltisti paikalleen oikeaan laatikkoon.

Öisin seinän takaa kuuluu outoja. Unissaan Harmaa tyttö tietää mitä siellä soitetaan. Joskus se on zydecoa, joskus bengaa, joskus buleriasia. Aamulla Harmaa tyttö ei enää tunnista kappaleita, eikä toki haluakaan tunnistaa.

Rytmi siinä on aina. Se hiipii sisään Harmaan tytön asuntoon ilmastointikanavaa pitkin ja asettuu taloksi.
Unet muuttavat muotoaan. Tyttö näkee tähdet katon läpi. Vuodevaatteet alkavat kasvaa pitkää heinää. Pitää murista ja maiskutella.

Aamulla tyttö herää kuumissaan ja kärttyisenä, lakanat tahmeina pitkin lattioita.

Viikon tyttö odottaa, on levoton, sotkee lakanoita. Viikon tyttö melkein nukkuu työpaikalla, vaikkei sitä kukaan ehdi huomatakaan. Viikon tyttö toivoo, että se loppuu itsestään, ilman, että asiasta on tarvis huomauttaa.

Rytmitajua tytöllä ei koskaan ole ollut. Tanssimiseen tarvitaan vakaammat jalat, liikkuvampi lantio. Tytölle musiikki on huolellisesti harjoitettua klassista musiikkia, jonkun toisen soittamaa, lahjakkaamman. Tytölle musiikki on jotain säntillistä ja kurissa pidettyä.

Rytmitajua tytöllä ei koskaan ole ollut myöskään toisten ihmisten kanssa. Se sanoo liian paljon tai liian vähän, keskeyttää, lörpöttelee, vaikenee väärällä hetkellä. Ei jotenkin vain osaa olla luonteva.

Tyttöys on ehkä ongelma jo yksinään. Ikänsä puolesta Harmaa tyttö voisi olla jo nainenkin, jos vain uskaltaisi. Tytöksi kaikki häntä kuitenkin sanovat selän takana. Jotenkin sille kaikelle kiltteydelle ja miellyttämisen halulle on vain niin vaikea laittaa aikuisen nimilappua. Se istuu aina polvet päällekkäin, mukautuu, siivoaa toisten jäljet. Ei sitä oikein osaa muuta kuin tytötellä, silloin harvoin kun sen olemassaolo huomataan.

Viikon lopulta huomataan sentään vähän, töissä. Tyttö tekee virheitä, myöhästelee, unohtuu ajatuksiinsa. Unenpuute tekee tunnollisestakin vähitellen hyödyttömän. Esimies huomaa ja huomauttaa, että ei, tämä ei voi jatkua. Ei, ei voikaan, tyttö lupaa.

Siksi siis ollaan tässä. Perjantaiyönä tyttö odottaa, kunnes rytmi alkaa jälleen sykkiä, pukeutuu ja kävelee naapurirappuun. Hän soittaa ovikelloa ensi varovasti ja sitten melkein lyö sitä.

Ovi avataan viivytellen.

Kasvokkain naapuri näyttää vielä pidemmältä. Sen iho on tummempi kuin Harmaan tytön, muttei oikeasti musta eikä ruskeakaan. Tuolle värille on oma sanansa, tyttö miettii, muttei ihan tavoita sitä. Sillä on parta ajamatta, muttei varmasti vahingossa.

”Tuo musiikki. Voisitko hiljentää sitä vähän.”

Mies vastaa jollain kielellä, jossa on paljon soinnillisia s-kirjaimia. Tyttö yrittää englanniksi, sitten espanjaksi ja jopa ruotsiksi. Mies vain hymyilee niin että kulmahampaat näkyvät.

”Khoaahish”, se sanoo, ehkä, tai jotain sinne päin. Ja sitten se vetää harmaan tytön lähelleen.

Se ei ole mikään kunnon suudelma muttei oikein puremakaan. Se ei ole tarpeeksi pelkkää seksiä muttei missään nimessä rakastelua. Se on kosteaa ja terävää ja pehmeää, hapuilevaa ja määrätietoista. Se kestää tuntikausia ja on ohi niin nopeasti, ettei tyttö ehdi tajuta mitä oikeastaan tapahtui.
Tytön sormenpäistä virtaa sinistä sähköä, rätisee, se polttaa hiusten juuret kullanvärisiksi. Se saa jossain kauempana rummut kumisemaan ja pianon koskettimet liikkumaan itsekseen. Tyttö tuntee rytmin sisällään, kerrankin.

Aamulla tyttö herää vaatekasan päällä vieraassa eteisessä, kerällä. Ihoa kuumottaa vieläkin, jokainen lihas säteilee kipua.

Mies venyttelee pitkään ja hartaasti, ja puhuu. Tyttö ei vieläkään ymmärrä sanoja, mutta tarkoituksen kyllä, sitäkin selvemmin.

Tyttö palaa seuraavana yönä ja sitä seuraavana taas, koskettaa. Puhuu. Siitä kuinka rytmi omassa asunnossa asuu vain kellossa ja kalenterissa, kuinka missään ei oikein ole selkeää muotoa tai tahtia. Kuinka tahtoisi muttei. Kuinka pedot raivoavat vain unissa, ja päivällä on palattava eksyneeksi ihmiseksi.

”Et sinä ole suurpeto, ei sinua ole luotu selviämään yksin”, mies sanoo, tai niin tyttö kuulee hänen sanovan.

Ja kyllähän tyttö tietää, etteivät hänen untensa eläimet ole oikeita eläimiä. Ne ovat enemmän kotonaan saduissa , luontodokumenteissa ja piirretyissä kuin savanneilla. Ihminen joka näkee villin romanttisena ja tavoiteltavana asiana ei ole itse villi. Tyttö on sisäsiisti ja melkein steriili, sivistynyt ja opetettu hyville tavoille. Tyttö on aina liian vähän, tai vähemmän kuin joku toinen.

”Sinä yrität liikaa”, mies sanoo, ehkä.

Itkettää.

”Älä hätäile. Minä teen sinusta onnellisen”, mies sanoo ja tyttö nukahtaa tyytyväisenä.

Unissaan hän on kuulevinaan rytmin uudelleen. Se on melkein, muttei aivan samanlaista kuin aikaisempina kertoina. Tällä kertaa sitä voisi luulla vanhaksi jazziksi, sellaiseksi, jota puolialaston nainen laulaa flyygelin päällä savuisessa yökerhossa.

Aamulla tyttö herää ja köyristää selkäänsä. Se peseytyy ja kävelee keittiöön häntä kysymysmerkkinä. Kauaa ei tarvitse kehrätä, kun tummat kädet alkavat järjestää kuppiin tuoretta lihaa ja maitoa.

Jan on joka yö tunteja poissa, mutta Pääsky ei huomaa sitä koskaan.

Jan tahtoisi oikeastaan jo tulla huomatuksi, jäädä kiinni. Hän iskee tahallaan oven kiinni perässään liian kovaa. Hän heittää palatessaan avaimet eteisen pöydälle, riisuu kengät vasta makuuhuoneessa. Pääsky ei havahdu.
Pääsky ei avaa silmiään, ei vaadi selitystä, käpertyy vain tiukemmin Ikean peiton alle ja ynähtää unissaan. Aina sillä on kylmä. Lakanat ovat eri paria ja liukuneet pois paikoiltaan. Ne kaipaisivat jo kai pesuakin, taas. Tai ehkä ne ovat jotenkin väärän kokoiset alun perinkin tähän sänkyyn, tähän huoneeseen, tähän asuntoon.  Jan nykii peittoa paremmin Pääskysen päälle ja itsensä päälle, asettuu paikoilleen muutamaksi tunniksi ennen kellonsoittoa.

Paras aika
lähteä ulos on ennen auringonnousua. Yökerhoissa on vielä elämää ja keskustan taksitolpilla, mutta lähiöt nukkuvat. On liian aikaista herätä työpäivää varten. Pikkukaduilla kaikki torkkuu. Ainoat vastaantulijat ovat jäniksiä ja siilejä, yhtenä yönä Jan näki ketunkin.

Tässä kaupungissa paras suunta kulkea on pohjoinen. Jan etsii paikkoja, joihin on asetuttu: mauttomia puutarhatonttuja ja koristeellisia portteja, linnun muotoisia tuuliviirejä, tai lentokoneen, kivikkopuutarhoja, pihakeinuja. Jan miettii miten hän itse järjestäisi ne paremmin, kunnostaisi, vaalisi. Jan sivelisi keinun pintaan uuden maalin. Istuttaisi lisää lehtipuita, tammia, vaikka ne kasvavatkin hitaasti.

Katuvalojen heijastukset leikkaavat ilmaa, osuvat lehtiin puissa ja pihoilla. Nyt on hyvä omenavuosi. Lehdet haravoidaan pian pihoilta pois. Niin Jankin tekisi, mutta jättäisi lehtikasan pitkäksi aikaa tontin reunalle odottamaan. Lapset saisivat auttaa haravoinnissa ja hypätä keskelle kahisevia värejä.

Lapsia on mielikuvissa kolme tai kahdeksan, omia ja naapurin sekaisin. Janin ja Pääskysen omassa talossa ovet olisivat aina auki vieraille, sisään saisi poiketa ilmoittamatta.

Tällaisina syysöinä puutarhassa voisi sytyttää elävän tulen kesän muistoksi, juoda lasillisen, vain yhden. Rakastella, kun lapset ovat menneet sisälle unilleen. On viileää, muttei vielä niin viileää ettei voisi.

Siis voisi, jos.

Viikonloppuaamuina Jan
sanoo Pääskyselle, että pitäisi ostaa uusia lakanoita, ehkä uusi asuntokin, tai talo.

”Pääsky, pääskysein, rakennettaisiin jo pesä.”

”Höhlä. Ei siihen ole nyt varaa.” Katsotaan ensi kuussa, katsotaan ensi vuonna. Jos olemme yhä täällä.

Pääsky haluaa pitää kantamukset keveinä. Omaisuudesta on vain vaivaa, kun ennen pitkää pitää kuitenkin siirtyä johonkin. Ikean sänkykin on vähän liikaa, halvahkoa käyttötavaraa, mutta sentään ilman turhaa tunnearvoa. Vapaa on vain se, joka voi tarvittaessa heittää kaiken menemään.

Tämä kaksio on ollut koti jo kolme kuukautta, tuskin tässä enää kovin pitkään pysytään. Väliaikaisuus on ainoa pysyvä asia.

Janilla on vanha puhelinmuistio, jota hän koettaa edelleen pitää ajan tasalla. Ystävien numerot pysyvät nykyisin samoina, mutta osoitteet muuttuvat monilla. Oma osoite on kirjoitettu kanteen lyijykynällä. Siirtyminen pois on selvää, kun sopimukset päättyvät ja silpputyöt vaihtuvat toisiin. Aina joku on töiden välissä tai hetken freelancer tai ikuisesti jatko-opiskelija, vaihtamassa projektista seuraavaan. Koko sukupolvi on jatkuvassa liikkeessä. Liike on ainoa asia, johon on järkevää tottua. Miksi pitää kiinni kenestäkään, kun myöhemmin pakotetaan kuitenkin päästämään irti?

”Kuka muka pakottaa? Kuka meidän elämästämme päättää, ellemme me itse sitä tee”, Jan kysyy Pääskysen selältä, sulkeutuvalta etuovelta. Jonnekin sillä on taas kiire.

Tässäkin kaupungissa
ilmansuunnat ovat oikeastaan ihan väärin. Jan ei ole vielä tottunut siihen, että kaupungissa on joki, ei järveä. Jos tänne olisi jäämässä, voisi ehkä totutella, mutta ensi kuussa voidaan olla jo toisaalla.

Ihmisille puhuminen on entistä vaikeampaa. Pääsky puhuu kirjakieltä, niin ei tarvitse selitellä kenellekään mitään vaivaannuttavaa. Jan puhuu ainakin neljää murretta sekaisin eikä enää yhtään niistä sujuvasti. Välillä pitää oikein keskittyä siihen mitä sanoo. Sanat juuttuvat kiinni kitalakeen, unohtuvat ennen kuin ehtivät ulos asti.

Ruokakaupassa leipä ei ole koskaan ihan niin kuin pitää. Ne väittävät sitä rieskaksi, mutteivät pistä piimää taikinaan. Perunat ovat väärää lajia, mansikat Espanjasta. Pääsky kulkee hyllyjen välissä puolijuoksua, improvisoi, poimii mukaan milloin mitäkin umpimähkään. Jan tekee listoja, kulkee hitaasti, vertailee.

Pääsky lähtee kävelemään mieluiten iltapäivisin ja isossa porukassa eikä koskaan pohjoiseen, mieluummin itään ja etelään. Katso miten rumia taloja, kuin arkkitehtuuria Neuvostojen maasta. Miten joku voi täälläkin asua? Miksei voisi? Voimmehan mekin.

Omistaminen on joka tapauksessa varkautta, Pääsky sanoo. Ei pidä kiintyä paikkoihin, onhan meillä toisemme. On meillä. Onhan?

Joinain öinä kotiin palatessaan Jan muistaa, että ennen ainakin oli. Ennen, Pääskysein, me halusimme molemmat lentää, hän kuiskaa, ja puhaltaa Pääskyn niskauntuviin, kevyesti.

Yhtenä aamuna
sunnuntaisivuilla ei ole oikein mitään lukemisen arvoista. Jan eksyy asuntoilmoituksiin lehden lopussa. Siellä se on, toiseksi viimeisellä sivulla: täydellinen mansardikattoinen remontoijan unelma, puolitoista kerrosta, hoitamaton puutarha.

”Mitä arvelisit tästä?”

”Mnjoo, ihan kiva, kai”, Pääsky sanoo.

Jan vetää tussilla viivan ilmoituksen ympäri ja piilottaa lehden viimeisen osan.  Keskustelua voisi jatkaa, kun Pääskynen ei sanonut suoraan ei. Jotenkin se ei tunnu vielä oikealta. Jan päättää toimia ensin.

Esittelyssä muut kyselevät putkiremontteja ja hometarkastuksia. Jan kumartuu vaivihkaa alas ja koskettaa keittiön ruskeaksi maalattua puulattiaa. Se tuntuu lämpimältä. Pihalla tuoksuu kostealta, muhevalta, vaikkei tänään ole edes satanut. Akileijaa, juhannusruusuja, pienoispatsaita, levän valtaama suihkulähde. Jan näkee mitä niille voisi tehdä.

Pankissa Jan otetaan vakavasti. Kukaan muu ei tee tarjousta.

Pääsky. Miten sille kertoisi, millä sen puhuisi ympäri? Jan vaikenee, lisää avainnippuunsa uuden avaimen ja odottaa sopivaa hetkeä. Sormet eksyvät usein taskuun, löytävät nipun, leikkivät sillä. Jan odottaa koska Pääsky kuulee kilinän ja kysyy jotain. Muttei Pääsky tietenkään kysy.

Eräänä iltana
Jan ja Pääsky juovat liikaa halpaa punaviiniä ja yrittävät puhua, elämästä tai niin kuin noin. Siitä miten nuorempana oli jotenkin spontaanimpaa mutta sitten. Kuudennen lasillisen juotuaan Jan sanoo, että hänellä olisi jotain näytettävää. Lähdetään siis ulos. Paleltaa, sanoo Pääsky.
Mennään kävelylle muka muuten vain. Jan ohjaa Pääskysen vaivihkaa oikealle kadulle, oikean pihan kohdalle.

”Eikö olisikin mukavaa, jos asuisimme täällä?”

Pääsky nojaa porttiin, ruostetta, narinaa, hyi, horjahtaa.

Ehkä Pääsky on jo kauempana kuin kuudennessa lasillisessa. Ehkä hetki ei ole hyvä. Jan empii, on jo perääntymässä. Ehkä sisälle ei kannata mennä vielä tänä yönä. Ehkä on parempi siivota ensin, sytyttää keittiöön kynttilöitä, valmistaa juhla-ateria. Esittää koko asia kuin jännittävänä seikkailuna, yllätyksenä.  Jan yrittää vaihtaa suuntaa, peruuttaa kadulle, niin kuin olisi alun perinkin ollut menossa jonnekin muualle. Myöhäistä.

”Ai että asuttaisiin tällaisessa hometalossa, keskellä ei mitään? Kyllä kai. Siis katso nyt tätäkin.”

Pääsky kävelee portista sisään. Puutarhatonttuja, naurettavaa, poroporvarillista. Pihalla haisee mädälle, vesi suihkulähteessä ei liikahda koskaan mihinkään, ihan kuin tällaisten talojen asukkaat. Emmekä mekään, emme enää tarpeeksi nopeasti, pysähtyminen on hidasta kuolemaa.
”Iljettäviä otuksia”, Pääsky sanoo ja ottaa vauhtia, potkaisee nurin lähimmän patsaan, punalakkisen. Se osuu kiveen ja särkyy.

”Rauhoitu” sanoo Jan ja ottaa Pääskysestä kiinni puoliväkisin. Pääsky riuhtoo, mitä sinä nyt, suojelet typeriä posliiniotuksia. Jalka osuu juureen tai oksaan, ja Pääsky kaatuu, vetää Janin mukanaan. Nyt Pääskykin tuoksuu muhevalta, maalta.

Pihatontun silmät kiiluvat pimeässä. Melkein kuin se liikkuisi, liikkuukohan se.

Talossa syttyvät valot. Eihän siellä ketään pitäisi olla. Kummituksia, vanhoja haamuja. Ei välitetä niistä. Jan pitelee Pääskyä paikoillaan, ajattelee, että nyt voisi kertoa kuitenkin, kun tähän on ajauduttu, maahan rähmälleen. Mutta Pääsky säikähtää.

”Hullu, nyt tuolla herättiin. Pois täältä, äkkiä.”

”Jäätäisiin vielä.”

Jan pitää Pääskyä paikallaan, vai onko se Jan sittenkään vai puutarhan maaperä, hedelmällinen. Pääsky räpiköi, vääntelehtii, pääsee lopulta takaisin jaloilleen.

Tänne ei varmasti jäädä. Eikö? Ei!

Talon etuovi narahtaa kuin se olisi juuri aukeamassa. Miten se nyt noin, tyhjähän talon piti olla.

Juostaan pois, juostaan juostaan, pysähdytään vasta korttelien päästä.

”Mennään kotiin”, sanoo Pääsky. Sen humala on kääntynyt laskuun ja vähäinen vilu muuttunut hillittömäksi vapinaksi. Joskus Jan olisi pitänyt hetkeä hyvänä lämmittää tärisevää omalla ruumiillaan, muttei enää.

Mennään siis kotiin, jos löydetään sinne tie.

Ei se ollut sinun syytäsi

kesäkuu 8, 2010

Tämä on se paikka.

Nainen katsoo alas tielle, näkee kaaoksen, veren, kuolleet lapset. Taksikuski katsoo myös, mutta näkee vain naisen edessään. Ehdottomasti ei mitään muuta.

On vihdoin talvi. Pikkutiellä on enemmän lunta kuin liikennettä. Sillan alla huutaa moottoritie kaupungista poispäin, neljän ruuhka on menossa ohi. Liittymä on lähellä, mutta täällä sillalla ei ole ketään muuta. Kellään ei ole syytä pysähtyä tähän.

Tähän nainen kuitenkin pyysi ajamaan, kun nousi kyytiin rautatieaseman tolpalta.  Nainen ei ole nuori enää, muttei kovin vanhakaan. Silmien ympärillä erottaa naururyppyjä, suu on tänään pelkkä viiva. Yllä on rouvien pitkä takki, kulmakarvat on nypitty ohuiksi, kiharat laitettu ojennukseen. Asiakas on siisti ja selvin päin, todennäköisesti koulutettu ja varakaskin. Kokeneella taksikuskilla ei pitäisi olla mitään syytä olla varuillaan, vaikka nainen onkin koko matkan maantiesillalle vähäsanainen, ei innostu keskustelemaan säästä pikkujouluista uutisista itsestään.

Nainen istuu takana oikealla ja tuijottaa enimmäkseen ulos ikkunasta, vastaa kyllä tai ei tai ehkä. Kokeneen taksikuskin luulisi tajuavan jo olla hiljaa. Asiakas ei selvästi ole small talkin tarpeessa.

Perillä nainen astuu ulos. Hän pyytää kuskia odottamaan, katsoo alas, näkee mitä näkee. Mieskin astuu ulos, penkoo taskujaan. Sytkäri lipsuu pois sormista, putoaa. Kädet ovat tietysti vähän kohmeessa, ei tässä sen kummempaa. Moottoritie on uusittu hiljattain: kuusi kaistaa kahden sijaan. Ovat laittaneet kameroita, valvontaa.

Nainen ei selvästi kaipaisi seuraa, mutta taksikuski rikkoo silti hiljaisuuden sanomalla juuri sen asian, mitä ei olisi tahtonut sanoa.

”Tuossa sillan alla sattui aikanaan paha kolari. Minä olin niihin aikoihin vasta aloittanut tällä alalla. Isä, äiti, kaksi pientä poikaa, kaikki kuolivat.”

”Minä tiedän. Minä olin se tyttö, joka jäi henkiin.”
”Otan osaa”, taksikuski sanoo, koska niin kuuluu sanoa.
”Mitä turhia, siitä on yli kolmekymmentä vuotta tai enemmänkin”.

Niin, yli 30 vuotta siitä on. Se oli ensimmäinen kesä oikeissa töissä, ensimmäinen tili oikeista töistä, ensimmäinen oma auto:  Dodge Coronet 1968, melkein loppuun ajettu. Konepelti oli hinkattu kiiltäväksi, öljynhaju ei lähtenyt käsistä pesemälläkään. Toiset saavat kaiken helposti, pappa betalar, toiset säästävät ja korjaavat itse, pinnistelevät. Ensimmäinen oma auto, kesä, vauhti, uusi tie.

”Kun saa oikein kovan iskun päähän, ei enää hahmota mikä tapahtuu oikeasti ja mikä ei. Eikä välitä ihmetellä ennen kuin myöhemmin”, nainen sanoo, enemmän itselleen kuin miehelle.

Nainen katsoo alas tielle, mutta neljän ruuhkan sijaan hän näkee vain yhden auton, räikeänvihreän Ford Taunuksen. Tuulilasi on vähän säröillä jo valmiiksi. Sisällä istuu ainakin neljä ihmistä, vai viisi, kukaan ei liiku. Istuimet ovat inhaa beesiä kangasta, se tuntuu nihkeältä paljaita sääriä vasten kesällä. On kuuma ja pian pysähdytään jäätelölle. Auton etuosa näyttää irvistävältä naamalta, se pelottaa vähäsen. Vanhempia naurattaa, hupsu tyttö, ei autoilla ole ilmeitä, ilkeitä tai vähemmän ilkeitä. Lujaa saksalaista laatua, turvallinen ja luotettava perheauto, sanoo isä, ja siihen on tyydyttävä.

Vai onko autoja sittenkin kaksi, toinen vähän kauempana, merkistä on vaikea saada selvää näin kaukaa?

”Minun isäni ei koskaan ajanut ylinopeutta, se sanoi, että lait on tehty noudatettaviksi. Se oli kokonaan sen toisen auton syytä, sen, jota ei koskaan tavoitettu. Tai niin minulle jälkeenpäin sanottiin. Olivat katsoneet jarrutusjälkiä tai mitä ne nyt katsovatkaan.”

”Niin, minä muistan sen tapauksen. Toista kuskia ei koskaan tavoitettu.”

”Pelkurimaista paeta noin.”

Nainen katsoo alas tielle. Taunuksessa Jani potkii etupenkkiä, kitisee, pysähdytään jo, kuuma, jos ei tuo peli lopu niin tosiaan pysähdytään juuri tähän eikä mihinkään jäätelökioskille, sopii kävellä kotiin sitten, auto ei liiku mihinkään ennen kuin takapenkki hiljenee. Juupas, eipäs, mentäisiin uimaan, mutkun toi, mutkun noi, toi söi kaikki karkit jo alkumatkasta, ite söit, toi aloitti. Kina jatkuu, tyttö istuu keskimmäisenä hiljaa, jalat sievästi yhdessä, turvavyö kiinni. Ei kuuntele. Tyttö piilottaa kämmeneen viimeisen karkin, merkkarin, punaisen, myöhemmäksi. Ajattelee rantaa, viileää vettä säärillä. Pitkää sukellusta, valoa veden läpi.
”Oli typerää palata tänne”, nainen sanoo. ”Ei tästä mitään hyötyä ole”.

Taksikuski nyökkää.

”Siitä on niin kauan. Minulla on elämä muualla, työ, puoliso, lapset. Minä olen päässyt siitä yli jo kauan sitten. Paitsi viime viikolla minä säikähdin, ihan turhaan. Oma tyttöni oli vähällä jäädä auton alle. Joku ajoi ylinopeutta eikä pysähtynyt suojatien kohdalla. Tyttö putosi pyöränsä selästä kun jarrutti niin äkisti, loukkasi polvensa, pelkkää asvaltti-ihottumaa. Hölmöähän siitä on säikähtää. Mutta jotenkin sitä ajattelee, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan. Että kun minä olen jo kerran menettänyt kaikki läheiseni, niin ei voi käydä toiste. Jotenkin se pisti miettimään, että onko sitä turvassa sittenkään.”

”Ymmärrän. Minullakin on tyttö, aikuinen jo.”

”Minun on kolmetoista.”

Nainen ei
haluaisi katsoa enää alas tielle. Hän tuntee törmäyksen. Pahoinvointi lyö aaltona yli, silmissä pimenee. Kaikki hajoaa hetkeksi mosaiikiksi, auto, tie, veljet vieressä. Aika lakkaa olemasta kunnes.
Joku kävelee vierelle. Joku auttaa ulos autosta, kysyy oletko kunnossa. Jalat tärisevät, mutta niillä voi kävellä, kun talutetaan.

”On totta, ettei sen toisen auton kuljettajaa saatu koskaan kiinni. Sanoivat vielä, että kukaan ei pysähtynyt auttamaan ennen kuin koko muu perheeni oli kuollut. Minä olin seissyt tien vieressä ja tärissyt, yksin, kun ambulanssi ja poliisi tulivat viimein. Niin ne sanoivat.”

”Eivät ihmiset välitä. Tässä työssä näkee niin paljon, kolareita, usein osuu ensimmäisenä paikalle. Harva pysähtyy.”

”Niin kai, mutta joskus minä mietin. Minulla oli aivotärähdys, ne sanoivat, en minä voi muistaa mitä oikeasti tapahtui. Mutta minulla on sellainen kuva, että joku olisi pysähtynyt. Joku olisi vetänyt minut ulos kolariautosta ja lohduttanut.”

Taksikuski käärii jo kolmatta savuketta.

”Turha sitä on taakseen katsoa liikaa. Varsinkaan lapsuuteen. Tulevat vielä uniinkiin ne pahat asiat.”

”Niin ne tulivatkin.”

Nainen katsoo tietä ja näkee Janin silmät, joilla ei enää katsella mitään, pää on luonnottomassa asennossa retkollaan puoliksi etupenkin päällä, verta joka paikassa. Joku tulee viereen, painaa lämpimän käden molemmille luomille, älä katso. Joku avaa nyrkkiin liimautuneen käden, viimeinen merkkari, asettaa sen tytön suuhun. Joku silittää selkää, pitää tärisevästä kiinni. Ja sitten tulee hälinää, lisää ihmisiä, ambulanssin ääntä, sairaalan käytäviä, mummola, hautajaisissa pidätetty itku, muutto, uusi kouluvuosi ja seuraava ja muutto ja opiskelu ja työ ja puoliso ja lapset ja oma talo ja etelänmatka viime kesälomalla ja vatsatanssitunnit ja uudet kengät lapsille ja joululahjat, leivotaan pipareita huomenna lasten kanssa, vaikka väittävät, ettei niitä enää kiinnostaisi.

”Minä olen aina ajatellut, että sen auttajan on täytynyt olla sen toisen onnettomuusauton kuski, sen joka törmäsi meihin ja pakeni sitten. Kukaan muu ei olisi ehtinyt paikalle niin nopeasti.”

Nainen nostaa katseensa ja palaa takaisin autolle, takaisin kaupunkiin, takaisin tavalliseen elämään.

Taksikuski istuu paikalleen ratin taakse, kaivaa taskunpohjalta pussin ja tarjoaa.

”Rouva kun niin pitää makeasta, minä muistan.”

Nainen ottaa Mariannen vastaan eikä huomaa miettiä.

”Turha sitä on taakseen katsoa, enää”, mies sanoo ja painaa kaasua.